keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Onni

Olen onnellinen.

Toissapäivänä aurinko paistoi ja jatkoin aiemmin aloittamaani kukkapenkin kunnostusta. Eilen aamulla pyrytti sakeasti lunta ja illalla se oli poissa. Oli hyvä päivä tehdä sisällä töitä. Tänäänkin olen ahkeroinut aamun palkkatöissä (ja facebookissa...) ja kohta menen vähäksi aikaa pihalle jatkamaan kasvimaan kääntämistä. Hissuksiin, lapiollinen kerrallaan, taukoja pitäen, kunnon sallimaan tahtiin. Koska on aikaa.

Vuosikausia kestänyt, keskittymiskyvyn vievä, kiloja tuova ja terveyttä tuhoava raadollinen kiire ja stressitila on nyt jossakin muualla. Muistoissa? Ei ainakaan vielä täysin poissa. Kaikki se pakon sanelema yritys selviytyä kaikesta mahdollisesta edes jotenkin, kaikki se väsymys ja epätoivo nousee kyllä vielä helposti mieleen. Täyspäiväinen työ tv-viihteen tehtaassa, kolmen lapsen kuskaaminen hoitoon kouluun harrastuksiin lääkäriin, kaupat, ruuat, koti. Pääasiassa yksin. Aamusta iltaan ja pienten kanssa vielä illasta aamuunkin, päivä, viikko, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen, ilman sukulaisten tai perheen apua. Loputtomasti. Moni työtoverikin oli niinä vuosina vielä nuori ja lapseton, enkä joskus voinut olla huomaamatta pientä ärtymystä ajoittaista väsymystäni kohtaan. Tieto siitä, että elämä kyllä tarjoaa vielä heillekin haasteensa, ei lohduttanut silloin, ystävällistä katsetta tai tervehdystä kaivatessani kuin hiukan...

Lounaistuuli puhaltelee mereltä. Aurinko paistaa ja talon eteläpuolella on kahdeksan astetta, kun pohjoispuolella plusasteita on vain yksi. Selkä ei pidä liian pitkästä istumisesta työpöydän ääressä. Niinpä juon kahvini loppuun, kurkkaan miten päänsärystä toipuva, unta vetelevä kuopus jakselee ja menen pihalle. Tulevalle kasvimaalle laitan mangoldia, pillisipulia, lehtikaalia, vihannesportulakkaa... Kukkamaalle tulee kehäkukkaa, ruiskukkaa ja semmoisia. Maa-artisokkaa myös. Tuoksuherneet on latvottu ja ne tutustuvat raollaan olevan ikkunan ääressä viileään meri-ilmaan.

Mitä, jos joku kasvi ei saaren vaativissa oloissa sitten menestykään? Mitäpä tuosta! Kaikki tämä suunnitteleminen ja puuhailu on jo riittävän hyvää elämää.




maanantai 17. maaliskuuta 2014

Kissa

Meillä on saaressa mukanamme kaksi kissaa. Nuorempi on kymmenen vuotta sitten tuotu Virosta koiratarhoilta, jonne poikaset emoineen oli toimitettu aivan pieninä. Toinen taas on pelastettu kaupungissa sijaitsevan asuinalueen kadulta kaksitoista vuotta sitten.

Tämä kadulta pelastettu, pieni ruskea kissamme herättää yleensä paljon uteliaisuutta. Se on äärimmäisen seurallinen ja luottavainen ja kommunikoi mielellään aivan vieraidenkin kanssa.

Se on kovien nuoruudenkokemustensa vuoksi hyvin pienikokoinen. Sen ensimmäiset omistajat eivät olleet päästäneet kissaa lainkaan sisälle taloonsa, vaan ainoastaan kylmiin kellaritiloihin. He eivät olleet myöskään leikkauttaneet kissaa, joka liikkui alueella vapaana. Niinpä se sai jo hyvin nuorena kahdet pennut ja jäi itse kooltaan heiveröiseksi. Asuinalueellamme kaikki tunsivat tämän ystävällisen, kaksivuotiaan pikku kissan. Ruokansa se kerjäsi naapurustosta, myös meiltä.

Kerran, varhain keväällä, kovien yöpakkasten aikaan se taas kerran tuli ovellemme. Kissa oli todella huonossa kunnossa. Sen ruskea turkki oli likaisen harmaa, silmät sameat ja se oli niin heikko, ettei se jaksanut kävellä. Kissa oli myös viimeisillään raskaana. Siitä pitäen se on asunut meillä. Ensimmäiset kolme päivää se vain makasi ja söi eikä sillä ollut voimia edes peseytyä. Muutaman päivän ruokatankkauksen jälkeen alkoi siisteyskin pikku hiljaa kiinnostaa ja pian kissa jo touhusi ja leikki. Pennut syntyivät aikanaan ja kissa sai takaisin oman, kauniin syvänruskean kirjavan värinsä. Se kiintyi meihin nopeasti eikä ole koskaan ollut yötä poissa kotoa. Päivisin se on saanut liikkua vapaasti, tosin nyt vanhemmiten ulkoilut eivät ole kovin pitkiä kerrallaan.

Tänään huomasin tällaisen blogikirjoituksen: "Matkalla niemeen pieni kissa lyöttäytyi seuraamme. Se seurasi meitä kuin hai laivaa ja kerjäsi hellyyttä ja ehkä ruokaakin. Sisko ihastui siihen kovasti ja olisi halunnut tuoda sen mukanamme Saloon. Kukaan ei tiennyt, kenen kissa on. Epäiltiin, että joku on vain jättänyt sen saareen. Kissa oli ihan tosi pieni. Ehkä puolet tavallisesta kissasta. Mutta aikuiselta se vaikutti. Poloinen."



Onneksi sisko ei vienyt hyvinhoidettua ja äärimmäisen rakasta kissaamme "mukanaan Saloon"...
Nuoremmalla kissallamme on kaulassaan panta, sillä muhkean, paksun turkin seassa panta ei häiritse kissaa lainkaan. Tämä pienempi kissamme taas ei pidä pannasta lainkaan.
Tämän kirjoituksen luettuani luulen kuitenkin, että poloinen on pakko totuttaa uudestaan kaulapantaan, viimeistään ennen heinäkuuta...

Yksityisyys

Saaressa kauan asunut sanoi kerran jonkin keskustelun yhteydessä, että saaressa ei mitenkään voi elää täysin anonyymina. Tämä on tietysti selvää. Ei voi, eikä tarvitse, ihmisten kanssa kun ollaan ja eletään. Perusluonteeltani seurallisena itse sitäpaitsi yleensä nautin seurustelusta myös vieraiden ihmisten kanssa.
Yleensä.

Kun laivamatka mantereen ja saaren välillä kestää neljä ja puoli tuntia, on luontevaa jutella myös vieraiden kanssamatkustajien kanssa ainakin vähän. On ihan mukavaa vaihtaa ajatuksia vaikkapa säästä, merestä, saaristosta, linnuista, miksei joskus myös politiikasta tai muusta päivänpolttavasta.

Jossakin vaiheessa usein, enempiä juttelemattakin tulee esiin, että minä ja poika asumme saaressa. Tavarat, joita kuskaamme mukanamme, paljastavat meidät. Pojalla on mukanaan koulukirjat ja ratkomme laivassa matikanläksyjä. Sellokotelo herättää aina kysymyksiä: Kuka soittaa? Onko saaressa kenties konsertti? Missä lapsi käy soittotunneilla? Eikö se ole hankalaa? Kuinka usein matkustatte?

Joskus riittää se, että minulta kysytään tiedänkö, moneltako olemme Jurmossa tai mistä pääsee laivan kannelle, tai missä on vessa. Siitä se keskustelu sitten alkaa. Kiinnostutaan ja halutaan tietää lisää. Tämä voi tuottaa oikein mainion juttutuokion - tai sitten ei.

Pahimmillaan kysymyksiin vastaaminen käy piinalliseksi kiertelyksi. Toisaalta toista ei haluaisi asettaa  noloon tilanteeseen, mutta toisaalta sitä kokee, että jokaisella on oikeus yksityisyyteen, myös minulla. Poika onneksi on yleensä niin uppoutunut omiin juttuihinsa, ettei hänestä saa paljoakaan irti, vaikka häneltäkin on kysytty muun muassa, missä hänen isänsä asuu, käykö tämä saaressa, onko pojalla sisaruksia ja mille yläasteelle hän on menossa ja miksi.

Mielenkiintoisen kaksijakoinen tilanne. Itse tiedostan mainiosti, ettemme ole "oikeita" saaristolaisia, vaan jonkinlaisia vierailijoita vielä itsekin. Toisaalta taas tiedän toki jo nyt enemmän kuin sellainen, joka on tulossa saareen vaikkapa aivan ensimmäistä kertaa. Luovin välimaastossa: en halua esittää asiantuntijaa, mutta haluan kuitenkin olla kohtelias ja vastata kysyttäessä.

Onkin ollut mielenkiintoista havaita, että saaren asukkaana sitä on kuin puolivahingossa saanut  edustettavakseen yhden, aivan uudenlaisen roolin jonkinlaisena turistinähtävyytenä. Ikäänkuin olisi jonkin eksoottisen heimon edustaja. Se tuntuu hassulta. Tältäkö tuntuu kreikkalaisesta mummosta, joka istuu kotinsa portinpielessä ja josta ohikulkevat turistit haluavat ottaa kuvia? Tai tällaistako on patsaana kuningattaren kaupunkiasuntoa vartioivan bobbyn elämä? Jos, niin rooliasu ei ihan täysin istu.

Uteliaisuus ja kiinnostus saareen ja siellä elämiseen on ehdottoman ymmärrettävää, mutta on kuitenkin olemassa alue, jolle en mielelläni päästäisi ventovieraita ihmisiä, ja se alue on minun ja lapseni henkilökohtainen elämä ratkaisuineen.

En siis oikeastaan haluaisi kertoa jokaiselle satunnaiselle kysyjälle, mihin kouluun lapseni menee ensi syksynä ja miksi. En haluaisi myöskään kertoa kaikille, mitä teen saaressa työkseni, miten tulen toimeen, mitä aion tehdä ensi vuonna ja miksi olen halunnut muuttaa.

Ymmärrän tietysti, että muutto meren keskelle kiehtoo - siksihän itsekin olen täällä. Tuskinpa kuitenkaan joutuisin selittämään ventovieraille ihmisille syitä ratkaisuihini, jos muuttaisin vaikkapa Lahteen. Tosin tuttujen ja ystävien kanssa elämää ja ratkaisujaan ruotisi toki mieluusti vaikka muuttaisi Lahteen...

Ehkäpä tilanne tuntuisi tasa-arvoisemmalta, jos kysyjä myös vastalahjaksi kertoisi itsestään ja omista ratkaisuistaan? Jos myös toinen kertoisi, miksi saaressa asuminen on hänestä itsestään kiinnostavaa ja miksi hän on paraikaa matkalla sinne? Vastavuoroisuus mahdollistaisi aidomman keskustelun ja kohtaamisen kuin yksipuolinen utelu.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Tuuli

Tuuli on läsnä koko ajan. Tai jos se hetkeksi vaikenee, sen todellakin huomaa. Hiljaisuus on silloin taianomaista.

Tuulen ääni ja liike, jatkuva ilmeneminen meressä, pusikoissa ja erinäisissä paikaltaan lentelevissä esineissä (sellaisissa kuin joulukuusi, joka odottaa pihalla, että viitsin sahata sen palasiksi), on täällä oleellinen elementti. Polkupyörät kaatuilevat, pyykit lentävät naruilta ja ulkona jäähtyvän keittokattilallisen kansi on ankkuroitava paikalleen kivellä.

Oikeastaan kaikki mahdollinen pitää ankkuroida kivellä, ellei halua löytää omaisuuttaan jostakin toiselta puolelta saarta. Itse käytän fillarissani paljon kevyttä peräkärryä, jolla kuskaamme tavaraa, kuten lapsen selloa, ostoksia ja muita kamppeita laivalle ja takaisin. Kun kärry mantereelle lähtiessämme jää satamaan, asetan sinne ainakin parin kilon kivet. Vielä se on ollut samassa paikassa tullessamme takaisin. Kaikki on kiinnitettävä jotenkin.

Kun olemme lähdössä polkemaan lastiamme laivalle, katson edellisenä iltana mistä suunnasta tuulee. Vastatuuleen polkeminen kärryn kanssa vaatii ainakin kymmenen minuuttia enemmän aikaa. Myötätuulessa taas tietää, että laivaan ehtii vähemmälläkin kiireellä ja rehkimisellä.

Väkisinkin tulee pohtineeksi, miten täysin riippuvaisia tuulesta on oltu saaristossa ja merenkulussa.

Tuulten äänimaailma on oma lukunsa. Talo, jossa asumme on rakennettu pian sodan jälkeen. On rakoja ja halkeamia ja kaikenmoisia pieniä kulumisia, joiden kautta tuuli löytää tiensä rakenteisiin. Hormi huutaa ja ikkunat vinkuvat, liesituulettimen uumenissa paukkuu, ikkunahaat kolisevat ja ovet kitisevät. Pitää olla kaikenlaisia hakoja ja virityksiä, jotta kaiken, myös sisäovet, saa tarvittaessa suljettua kunnolla. Oikein kovalla tuulella ääni ulkona muuttuu kumisevaksi pauhuksi ja tuulenpuoleinen seinä natisee liitoksissaan.

Joskus, jos mielessä pyörii hankalia asioita, menen kalliolle lähelle merta ja heittelen kiusaavat ajatukset pois harteiltani. Yksi kerrallaan annan niiden lentää tuulen vietäväksi. Tuuli puhdistaa.









lauantai 22. helmikuuta 2014

Musiikki

Niin kauan kuin muistan, on musiikki ollut luonnollinen ja itsestäänselvä osa elämää, kuin hengitys. Paitsi kuunteleminen, myös soittaminen oli lapsena ja nuorena jokapäiväinen tapa ja tottumus, joka paitsi opetti pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta, myös rakensi kehittyvää minuutta jäsentämään tunteita ja sietämään elämän haasteita.

Kuulun niihin, joista olisi tuen ja kannustuksen avulla voinut tulla musiikin ammattilainen. Ei varmaankaan konserttipianisti, mutta alan työläinen kuitenkin. Minä nimittäin rakastin harjoittelemista. Soittaminen vei minut meditatiiviseen, rauhoittavaan tilaan, jossa aika ja ympäristö unohtuivat. Toistaminen ja itsensä haastaminen ja ylittäminen oli nautinnollista ja rentouttavaa. Harjoitteleminen ravitsi kuin hyvä ateria ja tuotti syvällistä tyytyväisyydentunnetta, minkä joskus onneksi tavoitan myös alalla, jolle sitten päädyin.

Eräänlainen "jos" on aina ollut osa elämääni, mitä tulee musiikkiin.
Jos äitini ei olisi sairastanut skitsofreniaa, mikä sai hänet ajoittain jopa estämään ja häiritsemään harjoittelua... jos minua olisi joskus kotona kehuttu... yksikin kerta olisi voinut kantaa pitkälle. Jos minuakin olisi saatettu tunnille kuten joitakin muita lapsia? Jos soittoni olisi kiinnostanut niin, että äitini tai hänen miehensä olisi vaikka kerran varta vasten istunut kuuntelemaan - jospa soittoni olisi ilahduttanut?
Jos ja jos.

Sen sijaan olin hyvin yksinäinen pieni pianisti, jonka harrastus loppui siihen, että piano myytiin. Sain kyllä sukulaisten avustuksella tilalle joksikin aikaa huilun, mutta se ei ollut minun soittimeni ja unelmoimaani jousisoitinta minulle ei suostuttu hankkimaan.

Äitini oli kotoisin perheestä, jossa musisointi ja kaikensorttinen sivistys kuuluivat elämään ilman muuta. Omista, syvistä vaikeuksistaan huolimatta hän kaikesta huolimatta jollakin tapaa yritti tarjota minullekin mahdollisuuksia. Kotona soi paljon klassinen musiikki ja pääsin käymään jonkin verran konserteissa. Kerran olimme äidin kanssa konsertissa yhdessäkin, tarkemmin baletissa. Äitini oli joskus tanssinut, ja kun vanha Aram Hatsaturjan tuli Suomeen, kävimme Helsingin vanhassa oopperatalossa kokemassa, kun säveltäjä itse johti balettinsa.

Vaikka oma soittamiseni loppuikin melko väkivaltaisesti pianon äkilliseen katoamiseen olohuoneen kalustosta, kiitän äitiäni silti siitä, että sain edes maistaa leivosta, vaikka en saanutkaan syödä sitä kokonaan. Kun jouduin 13-vuotiaana muuttamaan pois kotoa, sain jonkin aikaa jatkaa soittamista, mutta olosuhteet ja ympäristö eivät olleet kovinkaan suosiolliset klassisen musiikin soittamiselle, joten se sitten hiljalleen jäi.

Joku ehkä uskoo, että olen varmasti katkera siitä, että mahdollisuudet jäivät kohdallani niin vähäisiksi. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka jossakin vaiheessa olin toki surullinen. Elämä on kuitenkin osoittanut, että vähäinenkin kosketus musisointiin ja musiikkiin on antanut välineitä kehittyä todelliseksi amateuriksi, musiikinrakastajaksi, ihmiseksi, jolle musiikki ja konsertit ovat edelleen elämäntapa vaikka näkökulma onkin toinen kuin muusikon.

Olen ylpeä roolistani musiikkielämässä yleisönä ja musiikinharrastajien äitinä, musiikin kuluttajana, lipunostajana, opiskelujen ja leirien maksajana, osallisena. Ilman minua ja kaltaisiani musiikin kenttä kuivahtaisi kasaan. Tuskinpa monikaan muusikko haluaa soittaa yksin, ilman yhteisöä ja yleisöä. Mitä Kuhmon Kamarimusiikki tai lukuisat pienemmät tapahtumat olisivat ilman meitä?

Suhtaudun omien lasteni harrastamiseen hiukan toisella tapaa kuin mitä itse tulin kokeneeksi. Jokainen lapseni on toteuttanut musikaalisuuttaan omalla tavallaan ja jokaiselle on tarjottu mahdollisuus. Minä olen tukenut, kuljettanut, kantanut, kannustanut, istunut harjoituksissa ja konserteissa, huolehtinut, jännittänyt, tehnyt taloudellisia valintoja ja kulkenut rinnalla - omasta tahdostani.

Vaikka lapsistani ei kenestäkään tulisi ammattimuusikkoa, heistä joka tapauksessa kasvaa sellaista yleisöä, joka tietää, miten valtavan työn tulosta muusikon taito ja osaaminen ovat. He eivät ole niitä, jotka yhteiskunnassa vaativat orkestereiden alasajoa ja äänestävät kulttuurivihamielisiä tahoja. Sen sijaan heillä on välineet tavoittaa jotakin musiikin ja muun taiteen suunnattomasta rikkaudesta, syvyydestä ja kosketuksesta ja kyky välittää traditiota eteenpäin joskus ehkä myös omille lapsilleen.


torstai 13. helmikuuta 2014

Reuma

On ihana, lämmin, aurinkoinen loppukesän viikonloppu maalla. Kunnostan vanhan hirsitaloni yläkerran lattiaa. Olen ollut väsynyt, tai oikeastaan äärimmäisen uupunut jo koko kevään ja pitkin kaunista kesää, mutta olen yrittänyt elää kuten normaalisti, tosin nukkuen päiväunet aina kun mahdollista. Lääkärissä ei ilmene mitään. Rakastan käsillä tekemistä ja käyttelen jo sujuvasti kaikenlaisia työkaluja. Perinnerakentaminen on kiinnostanut vuosien ajan ja Panu Kailat on luettu etu- ja takaperin moneen kertaan. Olen fiksannut ja nikkaroinut kesäkotiamme itse jo vuosia, aina rahatilanteen ja kolmen lapsen salliman ajan mukaan.

Yläkerran lattian vanha, harmaa linoleumpäällyste on ikävä kyllä niin huonokuntoinen, ettei sitä kannata yrittää pelastaa. Lisäksi se on ruman harmaa. Vaihdan päällystettä korkkilattiaan, joka on olemukseltaan samankaltainen alkuperäisen kanssa. Mutta - väsyttää. Kaikki tuntuu raskaalta. Lapset ovat isällään ja olen nukkunut paljon, mutta mikään ei auta. Olo on kuumeinen, mutta lämpöä ei sanottavasti ole, ja sen vähäisen voi perustella helteisellä säällä. Juon paljon, lepään vähän väliä ja yritän jatkaa rakastamiani hommia, mutta keho sanoo muuta. Ja sitten se alkaa. Niveliä pakottaa ja kuumottaa kuin joskus lapsena, kun oli oikein kova kuume. Tunnen itseni hyvin sairaaksi. Tarkoitukseni oli olla maalla vielä pari päivää, mutta tajuan, että nyt on lähdettävä kaupunkiin saman tien, sillä oli tämä mitä tahansa, jos en lähde heti, saatan jäädä maalle jumiin eikä minulla ole kuskia, joka ajaisin minut Helsinkiin. Illalla olen kotona, vuoteessa ja todella sairas.

Reuma-alttiudesta kertova satunnainen oireilu oli alkanut jo vuosia aikaisemmin. Alan auktoriteetti ja tunnettu dosentti oli tehnyt kliinisen kuvan perusteella reumadiagnoosin jo vuosia aiemmin, mutta en halunnut aloittaa lääkitystä, koska imetin vielä kuopustani. Sitten oireet sammuivatkin taas kerran itsestään, mutta nyt oli selvää, että jokin reuma oli iskenyt ja voimalla. Asunnossamme oli kaksi kerrosta ja kapuaminen portaissa oli tuskallista, sillä jokainen nivel ja luu-lihasliitos ja jänne ilmoitti olemassaolostaan, jalkapohjista hartioihin ja kämmeniin. Portaiden kaiteisiin nojaaminen sattui käsiin, käveleminen sattui jalkoihin, sängyssä makaaminen sattui kaikissa paitsi yhdessä asennossa, sillä lonkkien bursat olivat tulehtuneet eikä kyljellään voinut olla. Peiton kohentaminen piti tehdä kaikilla neljällä raajalla, sillä vain yhden käyttäminen sattui liikaa. Tämä vaihe kesti muutaman viikon. Sitten runsaiden särkylääkkeiden turvin pääsin liikkeelle, mutta ratin kääntäminen, maitotölkin avaaminen tai purkinkannen kiertäminen sattuivat, kauppakassin kantamisesta puhumattakaan.

Aloitettiin metotreksaatti tablettina, ja parissa kuukaudessa oireet alkoivat hellittää. Ja sitten ne palasivat. Ja sitten lisää metotreksaattia, pahaa oloa, vatsaoireita, ketutusta ja harmia ja niin edelleen. Sitten siirryttiin piikkimuotoiseen metoreksaattiin, mikä on vastenmielistä ja ikävää, mutta tehokkaampaa. Tämä ei ole nivelreumaa, vaan jokin sekamuotoinen, erilaistumaton spondylartropatia, johon alttius näkyy minun kohdallani HLA-B27 kudostyypissä.

Olen kai pikku hiljaa alkanut sopeutua. Ensimmäisen vuoden-kahden ajan kestänyt raivo ja kiukku kutsumatonta riesaa kohtaan on ajan kanssa muuttunut jonkinlaiseksi alistuneeksi sietämiseksi. Kipuja kestää melko hyvin, kun antaa itselleen luvan käyttää särkylääkkeitä. Väsymys helpottuu lepäämällä. Välillä on myös täysin oireettomia kausia, jolloin olen toiveikkaana mennyt sitten lopettamaan lääkityksen ja uskonut jo parantuneeni, mutta ei se nyt niin taida mennä. Viimeisin paheneminen iski ennen joulua ja jatkuu. Lääkärille lupasin nyt, etten lopeta lääkitystä itse, vaan kiltisti käytän sitä jatkuvasti, kuten kroonisessa sairaudessa tulee, sillä se pitää oireet poissa tehokkaimmin.

Eilen kävin varta vasten ulkoilemassa ensimmäisen kerran tänä vuonna. Tietysti kaupat ja kaupunkireissut on pitänyt tehdä, mutta muuten olen antanut kropan vaan olla. Tuntui ihanalta vähän tasapainoilla ja kavuta kallioilla, vaikkakin pienin ja varovaisin askelin. Katselin vähän pihaakin jo kevätsilmällä. Tänään polvet kiukuttelevat, mutta luulen että voin jo jatkaa varovaisia ulkoiluja. Liikunta tekee kuitenkin hyvää, kun akuutti vaihe on ohi. Yksi asia vain harmittaa - se, etten pysty nikkaroimaan ja toteuttamaan omin käsin kaikkea sitä, mitä haluaisin. Ja sitten toisaalta, onneksi voin tehdä edes vähän ja varovasti kerrallaan. Kyllä tämä taas tästä.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Sairaana

Oikeastaan koko tammikuu meni sairastaessa. Elämä neljän seinän sisällä alkaa puuduttaa. Todella odotan sitä, että kunto paranee ja pääsen taas kiipeilemään ja kävelemään. Tuntuu, että syksyn mittaan parantunut kunto on nollautunut ja harmittaa.

Toisaalta, sellaista eurooppalaisen ihmisen elämä on tainnut olla talvisin vuosituhansien ajan. Vasta teollistumisen aikakautena ihmisen arkea on rytmittänyt sähkövalo ja taloudellinen tuottavuus. Olen siis nyhjännyt kotona ja eläytynyt luolien asukkien vuosirytmiin. Valo on jo alkanut lisääntyä ja kohta alkaa kevät. Elämä siirtyy taas ulos ja luontoa voi aistia muutenkin kuin ikkunaruudun läpi.





torstai 26. joulukuuta 2013

Joulu

Minulla oli onni saada kolme lastani jouluksi saareen. Kaikki nämä kolme mielenkiintoista, omanlaistaan ihmistä, joiden kanssa saan jakaa elämääni.

Yhteinen tarinamme alkoi yli kaksikymmentä vuotta sitten esikoisen syntyessä ja jatkuu toivottavasti niin kauan, että saan olla isovanhempi. Lapseni ovat sukuni ja läheiseni. Minun omani, omaiseni, elämänkaareni merkkipaalut, laiturit ja luodot.

He tuntevat minut hyvin - ja samalla ihmeen huonosti, mikä tosin kuulunee vanhemman ja lasten suhteeseen. Ei lasten tarvitse kaikkea tietääkän. Vanhempana sitä haluaa luoda turvallisen ja vakaan ympäristön ja tunnelman - sellaisen, että elämän elämisessä on mieltä ja että kaikenlaisesta voi selvitä.

Että vaikka elämä tarjoaa haasteita, se tarjoaa myös hyvää - välillä yllättävilläkin tavoilla. Vaikka niin, että äiti ja kuopus muuttavat kaukaiseen ulkosaareen ja se osoittautuu hyväksi jutuksi. Juuri oikeaksi ratkaisuksi.

Aattoa edeltävänä perjantaina koululla oli joulujuhla ja lapset saivat todistukset. Muitakin kuin lasten omaisia osallistui juhlaan, mikä loi yhteisöllistä, mukavaa tunnelmaa. Lapsemme ja koulu kiinnostavat muitakin saarelaisia kuin meitä vanhempia. Opettajan ohjauksessa leikimme ja lauloimme yhdessä, eikä kellään ollut kiirettä lähteä. Kaiken lisäksi hotellin keittiön juhlaan valmistama riisipuuro oli vietävän herkullista!

Saaressa ei ole tainnut olla kovinkaan paljoa väkeä tänä jouluna. Kuitenkin oville kolkuteltiin ja mekin saimme ihanaa saaristolaisleipää ja taatelikakkua ja muitakin kivoja pieniä joulutervehdyksiä. Ihmiset ovat erilaisia, kukin omanlaisiaan, mutta hyvää tahtoa on ja sehän oikeastaan riittää. Jos ei riittäisi, niin mikä sitten?

Itse annoin juureen leipomaani ruisleipää muutamalle, mutta seuraava satsi paloi niin, että leipien pohjista tuli aivan mustia. Niinpä jotkut naapurit saavat leipänsä sitten uudeksi vuodeksi. Onneksi minulla on olo, että ei se haittaa. Ei se ole niin nokonuukaa.

Joulun vietto on ollut rauhallista ja asiat menneet painollaan. Majakassa on taas sähkökatkon jälkeen valo, mikä antaa turvaa ja vakautta. Joulunajan tuulet eivät ole vieneet sähköjä, joten kaikenmoiset joulupöperöt on saanut paistetuksi mukavasti. Tänä vuonna meillä oli ensimmäistä kertaa itse paistettu kinkku. Täällä olen oppinut arvostamaan nettiä entisestään. On upeaa, että voi kysyä neuvoja kaikenlaisiin ongelmiin, kuten vaikkapa kuinka kuorrutan kinkun ja tuleeko kamara ylä- vai alapuolelle.

Myöhään joulupäivän iltana jätin nuoret keskenään ja lähdin pimeään kävelylle koiran kanssa. Katuvalot olivat jo sammuksissa, mutta majakan valokiila halkoi tummaa yötä. Sytytin otsalampun ja lähdin koira seuranani kohti saaren eteläistä kärkeä. Sinne, missä meren pauhu on tänäkin tuulisena yönä niin voimakasta, että keskustelukumppanille pitäisi huutaa tullakseen kuulluksi. Koira ei kuitenkaan kaipaa monimutkaisia pohdintoja, joten sain pitää aivoitukseni ominani koiran kerätessä tietoa maailmasta nenällään.

Tie eteläisille kallioille on mukava kulkea pimeälläkin. Olen oppinut erottamaan äänistä, kuinka kaukana olemme mereen viettävistä kallioista. Melko lähellä rantaa oli pysähtyneenä valtava rahtialus. Joku saaren luotsiveneistä kiersi aluksen, johon luotsi sitten siirtyi.
On joulupäivä, mutta merenkulkijat eri maista tekevät työtään, pyhistä ja vuorokaudenajasta riippumatta.

Öisillä kalliolla oli aivan pimeää ja tuuli vastusti askeleita. Koira on jo tottunut tuuleen ja aaltojen pauhuun, eikä enää pyri heti takaisin kotiin. Sen sijaan se asettuu vähän vähemmän tuuliseen koloon ja antaa minun kiikaroida, ottaa valokuvia tai muuten vain seistä ihmettelemässä tyrskyjä, tuulia, lintuja tai horisonttia. Tänään oli vuorossa pimeän ihmetteleminen.

Kapusimme korkeimman kallion laelle ja sammutin otsalampun. Pimeys ympäröi meitä. Siinä me seisoimme koiran kanssa, tuulen ravistamina, pimeässä, aistien pelottavan lähellä kumuavien suurten aaltojen jyminää, suolaista pärskettä, hohtavia vaahtopäitä ja kaikkeuden voimaa. Sillä sitä meren olemus on. Syvää ja suurta, pelottavaakin. Sen äärellä tekee mieli pitää kiinni jostakin ja koira alkaa hetken kuluttua vinkua kotiin.

Tänä iltana kuunsirppi oli pilvessä, mutta aiemmin eräänä joulukuisena aamuna kuu näyttäytyi talojen yllä kokonaisena ja kirkkaana.




perjantai 6. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivä

Minulla on taipumusta tietyntyyppiseen melankolisuuteen.
Itsenäisyyspäivä saa minut vilpittömästi pohtimaan tämän maan moniulotteista historiaa ja myös sitä, miten me rauhanajan kasvatit usein suhtaudumme jollakin tavoin yliolkaisesti tai kyynisesti tunteisiin, joita sodanajan kärsimysten muistaminen saattaa nostaa esiin.
Myös meissä, jotka emme ole sotaa kokeneet.

Ihminen on oma, raadollinen itsensä.
Kunpa jaksaisi kohdata muut tavalla, joka tuottaisi hyvää heidän elämäänsä, ja kunpa osaisi suojella itseään sellaiselta, mikä ei tuota rauhaa omaan elämään.




maanantai 18. marraskuuta 2013

Saarelaisuus

Kestää varmasti pitkään, että on aito saarelainen. Vuosi ei ole aika eikä mikään. Se on vasta tutustumista. Jos on syntynyt, kasvanut ja elänyt täällä, kokee ja tuntee saaren ja sen asukkaat eri tavalla kuin turisti tai uudisasukas. Puhumattakaan silloin, kun vanhempien ja esivanhempienkin juuret ovat täällä.

Tämän vuoksi minua on itseäni hiukan hämmentänyt kokemukseni siitä, että olen tullut kotiin.

Miten se voi olla mahdollista, vaikken ole ollenkaan oikea, aito saarelainen? Minun sukuni ei ole täältä, eikä minulla ole pitkää, kokemuksen suomaa tietoutta saarelaisuudesta. On vain intuitio ja rakkaus mereen ja saaristoon sekä kiireettömään, sopivan yksinkertaiseen elämään. Miten tällainen kodin ja perillä olemisen kokemus on mahdollista? Miksi minun on niin helppoa olla täällä, vaikka juuret eivät olekaan tämän saaren maaperässä?

Toisaalta minusta on selvää, että kun juuret ja historia ovat täällä, on saareen väkisinkin erilainen kosketus kuin tulokkaalla, eikä se ole pois minulta. Kunnioitan yleensäkin ihmisiä sellaisina kuin he ovat - miksen sitten saarelaisia ja heidän juuriaan? Tuota kunnioitusta olen halunnut siirtää omille lapsillenikin.

Välillä kuitenkin huolestuttaa, että tulemme jotenkin tahattomasti rikkoneeksi kirjoittamattomia lakeja, joita on kaikissa yhteisöissä, mutta ehkä tavallista enemmän pienessä saaressa. Yritämme kuitenkin elää niin, että arvostuksemme saaren historiaa ja ihmisiä kohtaan näkyy ja toivon, että myös meitä arvostetaan sellaisina kuin olemme. Kukapa ei haluaisi olla yhteisössä hyväksytty? Kun ihmisiä on vähän, tämä tietysti korostuu.

Suomensin nuorena Tennessee Williamsin näytelmän Viettelyksen Vaunu. Näytelmä loppuu vaikeasti kääntyviin Blanchen sanoihin: "Olen aina ollut riippuvainen tuntemattomien hyväntahtoisuudesta". Saman voisi sanoa näin: "Jokainen meistä on riippuvainen kohtaamiensa ihmisten hyväntahtoisuudesta".

Virheitä ei voi täysin välttää. Kukaan ei ole täydellinen. Jos toisessa ei haluta nähdä hyvää tahtoa vaan lähinnä (tahattomat) virheet, asiaa on oikeastaan mahdotonta muuttaa. Jos haluun osoittaa hyvää tahtoa toisille ei luoteta, sama juttu. Ingmar Bergmanin upea romaani Hyvä Tahto (Suom. Marja Kyrö) käsittelee tätä aihepiiriä hienosti. Hyvä tahto ja luottamus on toimeentulemisen perusta, mutta sitä ei voi pakottaa.

torstai 7. marraskuuta 2013

Välimatkoja

Eilen täällä kävi lääkärihelikopteri hakemassa hoitoon töissään loukkaantuneen saarelaisen. Ei mitään hengenvaarallista, mutta kuitenkin välitöntä hoitoa vaativaa. Hän ei olisi voinut odottaa hoitoonpääsyä siihen asti, että laiva lähtee huomenna aamulla mantereelle.

Tänään tuli puolustusvoimien helikopteri. Saarella onkin ollut enemmän armeijan väkeä kuin yleensä. Aika iso osa saarestahan on edelleen puolustusvoimien hallinnassa. Vielä vuonna 2005 virka-asuinen henkilökunta oli tavallinen näky saarella, mutta tänä päivänä henkilökunnan (ja olikohan joukossa varusmiehiäkin?) vähänkin runsaampi läsnäolo kiinnittää huomiota.

Tietysti helikopterin saapuminen on vaikuttavan näköistä aina, mutta täällä siihen liittyy suorastaan  kohtalonomaisia tunnelmia. Näin syksyllä ei voi mitään sille, että ajoittain palaavat mieleen myös järkyttävät kuvat Estonian onnettomuudesta. Estonia upposi n. 36 kilometriä Utöstä eteläkaakkoon ja Utö oli yksi pelastustoimien tukikohdista. Tämän muistaminen hiljentää aina.

Matka mantereelle on merta pitkin pitkä, vaikka linnuntietä etäisyys Turkuun on vain alle 90 kilometriä. Yhteysalus Eivor kulkee tänne 4,5 tuntia. Me olemme yhtä aikaa lähellä ja yhtä aikaa kaukana.




sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Pimeys


Olen aina kuvitellut eläväni pelkästään valosta. Aurinkoisena päivänä kotona asetun töihin auringon puoleiseen huoneeseen, kohtaan jota aurinko lämmittää, tai sitten lähden ulos. Erityisen ihanaa on kuitenkin mennä päikkäreille auringon paistaessa sänkyyn. Jätän jalan peiton ulkopuolelle, suljen silmät ja tunnen auringon valon ja lämmön.

Täällä saaressa on tullut kuitenkin aivan uusi ilmiö: minulla on pimeän nälkä. Iltaisin odotan hetkeä, kun saaren katulamput sammuvat ja laskeutuu oikea pimeys. Tosin monilla asukkailla on pihoillaan valoja, mikä tietysti varsinkin joulun alla on tunnelmallista.

Majakan valo halkoo pimeää ja kostealla ilmalla valo kertautuu sumussa ja siten tehostuu. Myös merellä näkee laivojen ja laivaväylien valoja. Silti tähtitaivas näkyy ja pimeys tuntuu.

Rakastan majakan valoa ja olen iloinen siitä, että asun sillä puolella saarta, jolla valo näkyy. Luotsien valot kuuluvat myös oleellisesti saareen. Hehän joutuvat lähtemään mihin vuorokauden aikaan tahansa, millä säällä hyvänsä liikkeelle ja heidän polulleen kämpiltä kutterille suo mielellään hyvän valaistuksen.

Loput valot voisivatkin minun puolestani sammua vaikka viimeistään klo 24! Olisi ihanaa, jos asukkaiden ulkovalot olisi ajastettu ja todellinen pimeys pääsisi laskeutumaan saarelle. Täällä pimeys tuntuu turvalliselta ja pimeään vuodenaikaan tuntuu oikealta ja hyvältä kietoutua pimeään.

Olen huomannut, että täällä erotan aivan pieniäkin valaistuksen muutoksia. Hämäränäkö on parantunut ja illalla nukkumaanmennessä on tullut tavaksi sammuttaa kaikki mahdollinen telkkarin valmiusvaloa myöten valon minimoimiseksi. Vain majakan valo näky aavistuksena ikkunanpielessä - ja se riittää, tähtien lisäksi.



sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Hemulit

Saarella kulkee usein hemuliryhmiä. He vaeltelevat ympäri saarta kantaen mukanaan jalustoja ja kiikareita. Täällä nähtävät hemulit yleensä keräilevät listoihinsa havaitsemiensa lintujen nimiä, joita innokkaimmilla hemuleilla voi olla koossa jopa satoja.

Tyypillinen syyspukuinen hemuli esiintyy maastonvihreissä tai muutoin tummissa sävyissä, ja heillä on lähes poikkeuksetta joko kumisaappaat tai pitkiin vaelluksiin sopivat ulkoilujalkineet. Joskus voi nähdä myös harvinaisemman, oranssi- tai siniasuisen hemulin. Sateella hemuli usein suojautuu lajityypillisesti  viittaan, joka peittää kätevästi myös kantamukset.

Kaikki eivät pidä hemuleiden luontaisesta uteliaisuudesta, joka saa heidät välillä eksymään ihmisten pihoille ja jopa talojen kuisteille, mutta pääsääntöisesti hemulit ovat täysin harmittomia. Usein hemulit antautuvat leppoisaan keskusteluun ihmisten kanssa ja muistuttavat muutenkin usein ihmistä.

Hemuleiden voi katsoa kuuluvan saaristoluontoon. He ovat taitavia luonnontuntijoita ja kulkevat vaikeissakin maastoissa yleensä sulavasti ja rauhallisin, kiireettömin askelin, aika ajoin osoitellen havaitsemiaan lintuja ja muita luonnossa näkyviä ilmiöitä toisilleen.

Joskus saarelle eksyy myös pikkuhemuleita. He ovat oma lajinsa ja erottuvat hemuleista monin tavoin. He harvemmin ovat hakeutuneet saarelle vapaaehtoisesti, vaan saattavat olla esimerkiksi unohtaneet poistua ajoissa laivasta ja ovat joutuneet tänne näin ollen vahingossa. Heidät erottaa hemuleista myös paitsi ulkoasu, usein mielenkiintoisella tavalla viattoman hyväntahtoinen ilme. He pyrkivät selvästi enemmän miellyttämään ihmistä ja myös hakeutuvat useammin lämpimiin paikkoihin kuten kahviloihin ja kauppoihin.

Kaikenkaikkiaan hemulien voidaan sanoa olevan mainio lisä saariston luonnossa ja rikastavan monin tavoin saarelaisten elämää.

Lisää tietoa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hemuli



              Yllä ilmapuntareista kiinnostunut hemuleiden alalaji.


tiistai 15. lokakuuta 2013

Kaupunkilapsuus

Lapsena asuin Etelä-Helsingissä Eirassa.

Nuo upeat jugend-talot olivat siihen aikaan melko huonokuntoisia ja kävivät helposti kalliiksi omistajilleen, jotka olivat monesti yksityishenkilöitä. Asuntojen omistajat tarjosivat niitä  vuokralaisilleen ostettavaksi nykyiseen tasoon verrattuna käsittämättömän halvalla. Silti vuokralaiset harvoin ostivat. Vuokralaisilla ei ollut perittyä omaisuutta tai muuta pääomaa, jonka olisi kovien korkojen aikana voinut sijoittaa asuntoon.

Meidän talossamme asui muun muassa taiteilijoita, akateemista väkeä, kirjallisuusihmisiä, kääntäjiä, näyttelijä, kampaajaperhe, vanha rouva Lazlo jolle avasimme aina oven, sekä pelottava, laiha Toivasen täti, joka asui pikkiriikkisessä keittiökamarissa ja hiippaili yhtenään kellarissa mukanaan kahvipaketin kullanvärinen sisäpussi. Näin jälkeenpäin ajatellen hän ehkä vain haki pussiinsa kellaristaan perunoita, mutta tädin kyyry tapa kulkea kellariin ja usein nimenomaan iltaisin ilman, että hän painoi porraskäytävään valot, ruokki lasten mielikuvitusta.

Taloissa ei ollut keskuslämmitystä. Vesi lämmitettiin Junkersilla, jossa paloi aina pieni, sininen kaasuliekki. Kuumavesihanaa kääntäessä liekki roihahti kovalla kohinalla toimintaan ja lämmitti veden. Keittiössä meillä oli 19. vuosisadan alusta peräisin oleva, valurautainen, kauniisti muotoilluilla jaloillaan puuhellan päällä seisova kaksiliekkinen kaasuliesi. Sen kaasuvivut olivat messinkiä. Niihin yksin ei saanut luottaa, vaan kaasu piti aina kääntää päälle ja pois vielä seinällä kulkevan kaasuputken kyljestä. Talvisaikaan isäpuoleni haki kanistereilla veneilijöiden Essolta polttoainetta ruskeaan öljykaminaan, jonka hormi oli liitetty vanhaan kakluuniin.

Minun huoneeni ikkunasta näkyi kaistale merta. Nojailin usein iltaisin ikkunanlautaan ja katselin kauempana merellä näkyvää majakan tuiketta. Aina joskus komeasti valaistu risteilylaiva lipui kohti Eteläsatamaa. Silloin minut valtasi haikeus ja kaipuu. En tosin tarkkaan tiennyt, mihin tai mitä kaipasin, mutta joka tapauksessa uskoin, että laivalla juhlittiin ja oltiin onnellisia. Rahtilaivat herättivät kunnioitusta, mutta jäänmurtajien voima suhteessa niiden kokoon kiehtoi erityisesti. Niitä käytiin katsomassa satamassa. Hyvinä jäätalvina menimme Suomenlinnaan jäätietä pitkin. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka auto pystyi ajamaan merellä.

Rannassa lähellä kotia oli Merenkulkijoiden muistomerkki. Me lapset kuvittelimme, että sen juurelle oli haudattu hukkuneita ja sitten löytyneitä merimiehiä. Ymmärsimme, että meri voi armottomasti viedä syvyyksiinsä laivoja ja ihmisiä ja se herätti ajatuksia. Lapsi kaipaa rituaaleja ja tilanteita, joissa saa käsitellä tunteita. Meillä oli välillä tapana ehkä vähän koomisenkin hartaina hiljentyä hetkeksi muistomerkin luona kunnioittamaan merimiesten muistoa.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Talvi

Muutama on halunnut varoittaa minua talvesta saaristossa. Ymmärrän ja arvostan ihmisten huolenpitoa. Ehkä joku tänne muuttanut on joskus hermostunut saaren pieniin kuvioihin talven harmaudessa ja meitä kaupungista tulleita halutaan muistuttaa siitä kaikesta, mitä saaressa ei ole talvella.

Minulle talvi Helsingissä on jo vuosia merkinnyt lähinnä taistelua sietämättömiä olosuhteita vastaan. Lunta on tullut sananmukaisesti järjettömästi, ja jalkakäytävät, autopaikat, kävelytiet, porraskäytävien edustat ja oikotiet joita koristaa kyltti "Ei talvikunnossapitoa" täyttyvät lopulta niin, että sääolosuhteiden vielä vaihdellessa suojasta pakkasiin, on selviytyminen hengissä kotoa kauppaan juhlan arvoinen suoritus. Kaupungissa tarvotaan loskaisilla / umpijäisillä / lumen tukkimilla teillä kauppaan, jonne on paljon pitempi matka kuin täällä, lisäksi väistellen autoja, joiden kuskit todennäköisesti ajaisivat suojatiellä yli ellei se olisi laissa kiellettyä.

Myös pimeys on kaupungissa erilaista kuin täällä. Valosaastetta on, mutta musta asfaltti ja rannikon usein harmaa, leuto sää huolehtivat siitä, ettei liika luonnonvalo pääse yllättämään. Helsingissä on myös ollut talvisin viime vuosina jopa viikkokausien ajan täysin pilvisiä päiviä. Ulkosaaristossa meri ja pilvet heijastavat vähäistäkin valoa ja värejä niin, että tarjolla on jatkuva luonnonnäytelmä johon ei kyllästy. Kunnon pimeys taas tuo esiin tähtitaivaan, jota minulla on ollut kaupungissa  ikävä.

En myöskään käy elokuvissa, kuntosaleilla, teattereissa, kahviloissa, konserteissa tai ulkona syömässä enempää, kuin mihin nytkin on mahdollisuus.

En pelkää talvea täällä, vaikka joku jo ilmoitti kysyvänsä minulta uudestaan keväällä, kunhan olen nähnyt, miten kauhea saariston talvi on. Minä en kuitenkaan erityisesti pidä talvesta missään, joten jos se on jossakin kärsittävä, niin sitten mieluiten paikassa, missä mahdollinen lumi pysyy puhtaana ja tuuli on voimakkuudestaan huolimatta raikas. Kylmä se on Helsingissäkin ja pakkastuulen purevuus on tuttu ilmiö sielläkin.

Sitä paitsi harvassa paikassa pimeys on tuntunut niin turvalliselta kuin täällä, majakan valokiilan pyyhkiessä saaren yli.









Muutin tänne



täältä:





Wordpressissä oli liikaa mainoksia ja koska muiden muassa ihana tyttäreni suositteli minulle Bloggeria, rupesin tutkailemaan tätä alustaa uudelleen. Moni tosibloggaaja näyttää käyttävän Wordpressiä, mutta taidanpa nyt sittenkin siirtyä tänne, koska a) olen tuskin ryhtymässä blogiammattilaiseksi b) tämä on paljon käyttäjäystävällisempi c) ilmaisalustaa ei ylläpidetä mainoksilla.