tiistai 25. helmikuuta 2014

Tuuli

Tuuli on läsnä koko ajan. Tai jos se hetkeksi vaikenee, sen todellakin huomaa. Hiljaisuus on silloin taianomaista.

Tuulen ääni ja liike, jatkuva ilmeneminen meressä, pusikoissa ja erinäisissä paikaltaan lentelevissä esineissä (sellaisissa kuin joulukuusi, joka odottaa pihalla, että viitsin sahata sen palasiksi), on täällä oleellinen elementti. Polkupyörät kaatuilevat, pyykit lentävät naruilta ja ulkona jäähtyvän keittokattilallisen kansi on ankkuroitava paikalleen kivellä.

Oikeastaan kaikki mahdollinen pitää ankkuroida kivellä, ellei halua löytää omaisuuttaan jostakin toiselta puolelta saarta. Itse käytän fillarissani paljon kevyttä peräkärryä, jolla kuskaamme tavaraa, kuten lapsen selloa, ostoksia ja muita kamppeita laivalle ja takaisin. Kun kärry mantereelle lähtiessämme jää satamaan, asetan sinne ainakin parin kilon kivet. Vielä se on ollut samassa paikassa tullessamme takaisin. Kaikki on kiinnitettävä jotenkin.

Kun olemme lähdössä polkemaan lastiamme laivalle, katson edellisenä iltana mistä suunnasta tuulee. Vastatuuleen polkeminen kärryn kanssa vaatii ainakin kymmenen minuuttia enemmän aikaa. Myötätuulessa taas tietää, että laivaan ehtii vähemmälläkin kiireellä ja rehkimisellä.

Väkisinkin tulee pohtineeksi, miten täysin riippuvaisia tuulesta on oltu saaristossa ja merenkulussa.

Tuulten äänimaailma on oma lukunsa. Talo, jossa asumme on rakennettu pian sodan jälkeen. On rakoja ja halkeamia ja kaikenmoisia pieniä kulumisia, joiden kautta tuuli löytää tiensä rakenteisiin. Hormi huutaa ja ikkunat vinkuvat, liesituulettimen uumenissa paukkuu, ikkunahaat kolisevat ja ovet kitisevät. Pitää olla kaikenlaisia hakoja ja virityksiä, jotta kaiken, myös sisäovet, saa tarvittaessa suljettua kunnolla. Oikein kovalla tuulella ääni ulkona muuttuu kumisevaksi pauhuksi ja tuulenpuoleinen seinä natisee liitoksissaan.

Joskus, jos mielessä pyörii hankalia asioita, menen kalliolle lähelle merta ja heittelen kiusaavat ajatukset pois harteiltani. Yksi kerrallaan annan niiden lentää tuulen vietäväksi. Tuuli puhdistaa.









lauantai 22. helmikuuta 2014

Musiikki

Niin kauan kuin muistan, on musiikki ollut luonnollinen ja itsestäänselvä osa elämää, kuin hengitys. Paitsi kuunteleminen, myös soittaminen oli lapsena ja nuorena jokapäiväinen tapa ja tottumus, joka paitsi opetti pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta, myös rakensi kehittyvää minuutta jäsentämään tunteita ja sietämään elämän haasteita.

Kuulun niihin, joista olisi tuen ja kannustuksen avulla voinut tulla musiikin ammattilainen. Ei varmaankaan konserttipianisti, mutta alan työläinen kuitenkin. Minä nimittäin rakastin harjoittelemista. Soittaminen vei minut meditatiiviseen, rauhoittavaan tilaan, jossa aika ja ympäristö unohtuivat. Toistaminen ja itsensä haastaminen ja ylittäminen oli nautinnollista ja rentouttavaa. Harjoitteleminen ravitsi kuin hyvä ateria ja tuotti syvällistä tyytyväisyydentunnetta, minkä joskus onneksi tavoitan myös alalla, jolle sitten päädyin.

Eräänlainen "jos" on aina ollut osa elämääni, mitä tulee musiikkiin.
Jos äitini ei olisi sairastanut skitsofreniaa, mikä sai hänet ajoittain jopa estämään ja häiritsemään harjoittelua... jos minua olisi joskus kotona kehuttu... yksikin kerta olisi voinut kantaa pitkälle. Jos minuakin olisi saatettu tunnille kuten joitakin muita lapsia? Jos soittoni olisi kiinnostanut niin, että äitini tai hänen miehensä olisi vaikka kerran varta vasten istunut kuuntelemaan - jospa soittoni olisi ilahduttanut?
Jos ja jos.

Sen sijaan olin hyvin yksinäinen pieni pianisti, jonka harrastus loppui siihen, että piano myytiin. Sain kyllä sukulaisten avustuksella tilalle joksikin aikaa huilun, mutta se ei ollut minun soittimeni ja unelmoimaani jousisoitinta minulle ei suostuttu hankkimaan.

Äitini oli kotoisin perheestä, jossa musisointi ja kaikensorttinen sivistys kuuluivat elämään ilman muuta. Omista, syvistä vaikeuksistaan huolimatta hän kaikesta huolimatta jollakin tapaa yritti tarjota minullekin mahdollisuuksia. Kotona soi paljon klassinen musiikki ja pääsin käymään jonkin verran konserteissa. Kerran olimme äidin kanssa konsertissa yhdessäkin, tarkemmin baletissa. Äitini oli joskus tanssinut, ja kun vanha Aram Hatsaturjan tuli Suomeen, kävimme Helsingin vanhassa oopperatalossa kokemassa, kun säveltäjä itse johti balettinsa.

Vaikka oma soittamiseni loppuikin melko väkivaltaisesti pianon äkilliseen katoamiseen olohuoneen kalustosta, kiitän äitiäni silti siitä, että sain edes maistaa leivosta, vaikka en saanutkaan syödä sitä kokonaan. Kun jouduin 13-vuotiaana muuttamaan pois kotoa, sain jonkin aikaa jatkaa soittamista, mutta olosuhteet ja ympäristö eivät olleet kovinkaan suosiolliset klassisen musiikin soittamiselle, joten se sitten hiljalleen jäi.

Joku ehkä uskoo, että olen varmasti katkera siitä, että mahdollisuudet jäivät kohdallani niin vähäisiksi. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka jossakin vaiheessa olin toki surullinen. Elämä on kuitenkin osoittanut, että vähäinenkin kosketus musisointiin ja musiikkiin on antanut välineitä kehittyä todelliseksi amateuriksi, musiikinrakastajaksi, ihmiseksi, jolle musiikki ja konsertit ovat edelleen elämäntapa vaikka näkökulma onkin toinen kuin muusikon.

Olen ylpeä roolistani musiikkielämässä yleisönä ja musiikinharrastajien äitinä, musiikin kuluttajana, lipunostajana, opiskelujen ja leirien maksajana, osallisena. Ilman minua ja kaltaisiani musiikin kenttä kuivahtaisi kasaan. Tuskinpa monikaan muusikko haluaa soittaa yksin, ilman yhteisöä ja yleisöä. Mitä Kuhmon Kamarimusiikki tai lukuisat pienemmät tapahtumat olisivat ilman meitä?

Suhtaudun omien lasteni harrastamiseen hiukan toisella tapaa kuin mitä itse tulin kokeneeksi. Jokainen lapseni on toteuttanut musikaalisuuttaan omalla tavallaan ja jokaiselle on tarjottu mahdollisuus. Minä olen tukenut, kuljettanut, kantanut, kannustanut, istunut harjoituksissa ja konserteissa, huolehtinut, jännittänyt, tehnyt taloudellisia valintoja ja kulkenut rinnalla - omasta tahdostani.

Vaikka lapsistani ei kenestäkään tulisi ammattimuusikkoa, heistä joka tapauksessa kasvaa sellaista yleisöä, joka tietää, miten valtavan työn tulosta muusikon taito ja osaaminen ovat. He eivät ole niitä, jotka yhteiskunnassa vaativat orkestereiden alasajoa ja äänestävät kulttuurivihamielisiä tahoja. Sen sijaan heillä on välineet tavoittaa jotakin musiikin ja muun taiteen suunnattomasta rikkaudesta, syvyydestä ja kosketuksesta ja kyky välittää traditiota eteenpäin joskus ehkä myös omille lapsilleen.


torstai 13. helmikuuta 2014

Reuma

On ihana, lämmin, aurinkoinen loppukesän viikonloppu maalla. Kunnostan vanhan hirsitaloni yläkerran lattiaa. Olen ollut väsynyt, tai oikeastaan äärimmäisen uupunut jo koko kevään ja pitkin kaunista kesää, mutta olen yrittänyt elää kuten normaalisti, tosin nukkuen päiväunet aina kun mahdollista. Lääkärissä ei ilmene mitään. Rakastan käsillä tekemistä ja käyttelen jo sujuvasti kaikenlaisia työkaluja. Perinnerakentaminen on kiinnostanut vuosien ajan ja Panu Kailat on luettu etu- ja takaperin moneen kertaan. Olen fiksannut ja nikkaroinut kesäkotiamme itse jo vuosia, aina rahatilanteen ja kolmen lapsen salliman ajan mukaan.

Yläkerran lattian vanha, harmaa linoleumpäällyste on ikävä kyllä niin huonokuntoinen, ettei sitä kannata yrittää pelastaa. Lisäksi se on ruman harmaa. Vaihdan päällystettä korkkilattiaan, joka on olemukseltaan samankaltainen alkuperäisen kanssa. Mutta - väsyttää. Kaikki tuntuu raskaalta. Lapset ovat isällään ja olen nukkunut paljon, mutta mikään ei auta. Olo on kuumeinen, mutta lämpöä ei sanottavasti ole, ja sen vähäisen voi perustella helteisellä säällä. Juon paljon, lepään vähän väliä ja yritän jatkaa rakastamiani hommia, mutta keho sanoo muuta. Ja sitten se alkaa. Niveliä pakottaa ja kuumottaa kuin joskus lapsena, kun oli oikein kova kuume. Tunnen itseni hyvin sairaaksi. Tarkoitukseni oli olla maalla vielä pari päivää, mutta tajuan, että nyt on lähdettävä kaupunkiin saman tien, sillä oli tämä mitä tahansa, jos en lähde heti, saatan jäädä maalle jumiin eikä minulla ole kuskia, joka ajaisin minut Helsinkiin. Illalla olen kotona, vuoteessa ja todella sairas.

Reuma-alttiudesta kertova satunnainen oireilu oli alkanut jo vuosia aikaisemmin. Alan auktoriteetti ja tunnettu dosentti oli tehnyt kliinisen kuvan perusteella reumadiagnoosin jo vuosia aiemmin, mutta en halunnut aloittaa lääkitystä, koska imetin vielä kuopustani. Sitten oireet sammuivatkin taas kerran itsestään, mutta nyt oli selvää, että jokin reuma oli iskenyt ja voimalla. Asunnossamme oli kaksi kerrosta ja kapuaminen portaissa oli tuskallista, sillä jokainen nivel ja luu-lihasliitos ja jänne ilmoitti olemassaolostaan, jalkapohjista hartioihin ja kämmeniin. Portaiden kaiteisiin nojaaminen sattui käsiin, käveleminen sattui jalkoihin, sängyssä makaaminen sattui kaikissa paitsi yhdessä asennossa, sillä lonkkien bursat olivat tulehtuneet eikä kyljellään voinut olla. Peiton kohentaminen piti tehdä kaikilla neljällä raajalla, sillä vain yhden käyttäminen sattui liikaa. Tämä vaihe kesti muutaman viikon. Sitten runsaiden särkylääkkeiden turvin pääsin liikkeelle, mutta ratin kääntäminen, maitotölkin avaaminen tai purkinkannen kiertäminen sattuivat, kauppakassin kantamisesta puhumattakaan.

Aloitettiin metotreksaatti tablettina, ja parissa kuukaudessa oireet alkoivat hellittää. Ja sitten ne palasivat. Ja sitten lisää metotreksaattia, pahaa oloa, vatsaoireita, ketutusta ja harmia ja niin edelleen. Sitten siirryttiin piikkimuotoiseen metoreksaattiin, mikä on vastenmielistä ja ikävää, mutta tehokkaampaa. Tämä ei ole nivelreumaa, vaan jokin sekamuotoinen, erilaistumaton spondylartropatia, johon alttius näkyy minun kohdallani HLA-B27 kudostyypissä.

Olen kai pikku hiljaa alkanut sopeutua. Ensimmäisen vuoden-kahden ajan kestänyt raivo ja kiukku kutsumatonta riesaa kohtaan on ajan kanssa muuttunut jonkinlaiseksi alistuneeksi sietämiseksi. Kipuja kestää melko hyvin, kun antaa itselleen luvan käyttää särkylääkkeitä. Väsymys helpottuu lepäämällä. Välillä on myös täysin oireettomia kausia, jolloin olen toiveikkaana mennyt sitten lopettamaan lääkityksen ja uskonut jo parantuneeni, mutta ei se nyt niin taida mennä. Viimeisin paheneminen iski ennen joulua ja jatkuu. Lääkärille lupasin nyt, etten lopeta lääkitystä itse, vaan kiltisti käytän sitä jatkuvasti, kuten kroonisessa sairaudessa tulee, sillä se pitää oireet poissa tehokkaimmin.

Eilen kävin varta vasten ulkoilemassa ensimmäisen kerran tänä vuonna. Tietysti kaupat ja kaupunkireissut on pitänyt tehdä, mutta muuten olen antanut kropan vaan olla. Tuntui ihanalta vähän tasapainoilla ja kavuta kallioilla, vaikkakin pienin ja varovaisin askelin. Katselin vähän pihaakin jo kevätsilmällä. Tänään polvet kiukuttelevat, mutta luulen että voin jo jatkaa varovaisia ulkoiluja. Liikunta tekee kuitenkin hyvää, kun akuutti vaihe on ohi. Yksi asia vain harmittaa - se, etten pysty nikkaroimaan ja toteuttamaan omin käsin kaikkea sitä, mitä haluaisin. Ja sitten toisaalta, onneksi voin tehdä edes vähän ja varovasti kerrallaan. Kyllä tämä taas tästä.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Sairaana

Oikeastaan koko tammikuu meni sairastaessa. Elämä neljän seinän sisällä alkaa puuduttaa. Todella odotan sitä, että kunto paranee ja pääsen taas kiipeilemään ja kävelemään. Tuntuu, että syksyn mittaan parantunut kunto on nollautunut ja harmittaa.

Toisaalta, sellaista eurooppalaisen ihmisen elämä on tainnut olla talvisin vuosituhansien ajan. Vasta teollistumisen aikakautena ihmisen arkea on rytmittänyt sähkövalo ja taloudellinen tuottavuus. Olen siis nyhjännyt kotona ja eläytynyt luolien asukkien vuosirytmiin. Valo on jo alkanut lisääntyä ja kohta alkaa kevät. Elämä siirtyy taas ulos ja luontoa voi aistia muutenkin kuin ikkunaruudun läpi.