Saarella kulkee usein hemuliryhmiä. He vaeltelevat ympäri saarta kantaen mukanaan jalustoja ja kiikareita. Täällä nähtävät hemulit yleensä keräilevät listoihinsa havaitsemiensa lintujen nimiä, joita innokkaimmilla hemuleilla voi olla koossa jopa satoja.
Tyypillinen syyspukuinen hemuli esiintyy maastonvihreissä tai muutoin tummissa sävyissä, ja heillä on lähes poikkeuksetta joko kumisaappaat tai pitkiin vaelluksiin sopivat ulkoilujalkineet. Joskus voi nähdä myös harvinaisemman, oranssi- tai siniasuisen hemulin. Sateella hemuli usein suojautuu lajityypillisesti viittaan, joka peittää kätevästi myös kantamukset.
Kaikki eivät pidä hemuleiden luontaisesta uteliaisuudesta, joka saa heidät välillä eksymään ihmisten pihoille ja jopa talojen kuisteille, mutta pääsääntöisesti hemulit ovat täysin harmittomia. Usein hemulit antautuvat leppoisaan keskusteluun ihmisten kanssa ja muistuttavat muutenkin usein ihmistä.
Hemuleiden voi katsoa kuuluvan saaristoluontoon. He ovat taitavia luonnontuntijoita ja kulkevat vaikeissakin maastoissa yleensä sulavasti ja rauhallisin, kiireettömin askelin, aika ajoin osoitellen havaitsemiaan lintuja ja muita luonnossa näkyviä ilmiöitä toisilleen.
Joskus saarelle eksyy myös pikkuhemuleita. He ovat oma lajinsa ja erottuvat hemuleista monin tavoin. He harvemmin ovat hakeutuneet saarelle vapaaehtoisesti, vaan saattavat olla esimerkiksi unohtaneet poistua ajoissa laivasta ja ovat joutuneet tänne näin ollen vahingossa. Heidät erottaa hemuleista myös paitsi ulkoasu, usein mielenkiintoisella tavalla viattoman hyväntahtoinen ilme. He pyrkivät selvästi enemmän miellyttämään ihmistä ja myös hakeutuvat useammin lämpimiin paikkoihin kuten kahviloihin ja kauppoihin.
Kaikenkaikkiaan hemulien voidaan sanoa olevan mainio lisä saariston luonnossa ja rikastavan monin tavoin saarelaisten elämää.
Lisää tietoa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hemuli
Yllä ilmapuntareista kiinnostunut hemuleiden alalaji.
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
tiistai 15. lokakuuta 2013
Kaupunkilapsuus
Lapsena asuin Etelä-Helsingissä Eirassa.
Nuo upeat jugend-talot olivat siihen aikaan melko huonokuntoisia ja kävivät helposti kalliiksi omistajilleen, jotka olivat monesti yksityishenkilöitä. Asuntojen omistajat tarjosivat niitä vuokralaisilleen ostettavaksi nykyiseen tasoon verrattuna käsittämättömän halvalla. Silti vuokralaiset harvoin ostivat. Vuokralaisilla ei ollut perittyä omaisuutta tai muuta pääomaa, jonka olisi kovien korkojen aikana voinut sijoittaa asuntoon.
Meidän talossamme asui muun muassa taiteilijoita, akateemista väkeä, kirjallisuusihmisiä, kääntäjiä, näyttelijä, kampaajaperhe, vanha rouva Lazlo jolle avasimme aina oven, sekä pelottava, laiha Toivasen täti, joka asui pikkiriikkisessä keittiökamarissa ja hiippaili yhtenään kellarissa mukanaan kahvipaketin kullanvärinen sisäpussi. Näin jälkeenpäin ajatellen hän ehkä vain haki pussiinsa kellaristaan perunoita, mutta tädin kyyry tapa kulkea kellariin ja usein nimenomaan iltaisin ilman, että hän painoi porraskäytävään valot, ruokki lasten mielikuvitusta.
Taloissa ei ollut keskuslämmitystä. Vesi lämmitettiin Junkersilla, jossa paloi aina pieni, sininen kaasuliekki. Kuumavesihanaa kääntäessä liekki roihahti kovalla kohinalla toimintaan ja lämmitti veden. Keittiössä meillä oli 19. vuosisadan alusta peräisin oleva, valurautainen, kauniisti muotoilluilla jaloillaan puuhellan päällä seisova kaksiliekkinen kaasuliesi. Sen kaasuvivut olivat messinkiä. Niihin yksin ei saanut luottaa, vaan kaasu piti aina kääntää päälle ja pois vielä seinällä kulkevan kaasuputken kyljestä. Talvisaikaan isäpuoleni haki kanistereilla veneilijöiden Essolta polttoainetta ruskeaan öljykaminaan, jonka hormi oli liitetty vanhaan kakluuniin.
Minun huoneeni ikkunasta näkyi kaistale merta. Nojailin usein iltaisin ikkunanlautaan ja katselin kauempana merellä näkyvää majakan tuiketta. Aina joskus komeasti valaistu risteilylaiva lipui kohti Eteläsatamaa. Silloin minut valtasi haikeus ja kaipuu. En tosin tarkkaan tiennyt, mihin tai mitä kaipasin, mutta joka tapauksessa uskoin, että laivalla juhlittiin ja oltiin onnellisia. Rahtilaivat herättivät kunnioitusta, mutta jäänmurtajien voima suhteessa niiden kokoon kiehtoi erityisesti. Niitä käytiin katsomassa satamassa. Hyvinä jäätalvina menimme Suomenlinnaan jäätietä pitkin. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka auto pystyi ajamaan merellä.
Rannassa lähellä kotia oli Merenkulkijoiden muistomerkki. Me lapset kuvittelimme, että sen juurelle oli haudattu hukkuneita ja sitten löytyneitä merimiehiä. Ymmärsimme, että meri voi armottomasti viedä syvyyksiinsä laivoja ja ihmisiä ja se herätti ajatuksia. Lapsi kaipaa rituaaleja ja tilanteita, joissa saa käsitellä tunteita. Meillä oli välillä tapana ehkä vähän koomisenkin hartaina hiljentyä hetkeksi muistomerkin luona kunnioittamaan merimiesten muistoa.
Nuo upeat jugend-talot olivat siihen aikaan melko huonokuntoisia ja kävivät helposti kalliiksi omistajilleen, jotka olivat monesti yksityishenkilöitä. Asuntojen omistajat tarjosivat niitä vuokralaisilleen ostettavaksi nykyiseen tasoon verrattuna käsittämättömän halvalla. Silti vuokralaiset harvoin ostivat. Vuokralaisilla ei ollut perittyä omaisuutta tai muuta pääomaa, jonka olisi kovien korkojen aikana voinut sijoittaa asuntoon.
Meidän talossamme asui muun muassa taiteilijoita, akateemista väkeä, kirjallisuusihmisiä, kääntäjiä, näyttelijä, kampaajaperhe, vanha rouva Lazlo jolle avasimme aina oven, sekä pelottava, laiha Toivasen täti, joka asui pikkiriikkisessä keittiökamarissa ja hiippaili yhtenään kellarissa mukanaan kahvipaketin kullanvärinen sisäpussi. Näin jälkeenpäin ajatellen hän ehkä vain haki pussiinsa kellaristaan perunoita, mutta tädin kyyry tapa kulkea kellariin ja usein nimenomaan iltaisin ilman, että hän painoi porraskäytävään valot, ruokki lasten mielikuvitusta.
Taloissa ei ollut keskuslämmitystä. Vesi lämmitettiin Junkersilla, jossa paloi aina pieni, sininen kaasuliekki. Kuumavesihanaa kääntäessä liekki roihahti kovalla kohinalla toimintaan ja lämmitti veden. Keittiössä meillä oli 19. vuosisadan alusta peräisin oleva, valurautainen, kauniisti muotoilluilla jaloillaan puuhellan päällä seisova kaksiliekkinen kaasuliesi. Sen kaasuvivut olivat messinkiä. Niihin yksin ei saanut luottaa, vaan kaasu piti aina kääntää päälle ja pois vielä seinällä kulkevan kaasuputken kyljestä. Talvisaikaan isäpuoleni haki kanistereilla veneilijöiden Essolta polttoainetta ruskeaan öljykaminaan, jonka hormi oli liitetty vanhaan kakluuniin.
Minun huoneeni ikkunasta näkyi kaistale merta. Nojailin usein iltaisin ikkunanlautaan ja katselin kauempana merellä näkyvää majakan tuiketta. Aina joskus komeasti valaistu risteilylaiva lipui kohti Eteläsatamaa. Silloin minut valtasi haikeus ja kaipuu. En tosin tarkkaan tiennyt, mihin tai mitä kaipasin, mutta joka tapauksessa uskoin, että laivalla juhlittiin ja oltiin onnellisia. Rahtilaivat herättivät kunnioitusta, mutta jäänmurtajien voima suhteessa niiden kokoon kiehtoi erityisesti. Niitä käytiin katsomassa satamassa. Hyvinä jäätalvina menimme Suomenlinnaan jäätietä pitkin. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka auto pystyi ajamaan merellä.
Rannassa lähellä kotia oli Merenkulkijoiden muistomerkki. Me lapset kuvittelimme, että sen juurelle oli haudattu hukkuneita ja sitten löytyneitä merimiehiä. Ymmärsimme, että meri voi armottomasti viedä syvyyksiinsä laivoja ja ihmisiä ja se herätti ajatuksia. Lapsi kaipaa rituaaleja ja tilanteita, joissa saa käsitellä tunteita. Meillä oli välillä tapana ehkä vähän koomisenkin hartaina hiljentyä hetkeksi muistomerkin luona kunnioittamaan merimiesten muistoa.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Talvi
Muutama on halunnut varoittaa minua talvesta saaristossa. Ymmärrän ja arvostan ihmisten huolenpitoa. Ehkä joku tänne muuttanut on joskus hermostunut saaren pieniin kuvioihin talven harmaudessa ja meitä kaupungista tulleita halutaan muistuttaa siitä kaikesta, mitä saaressa ei ole talvella.
Minulle talvi Helsingissä on jo vuosia merkinnyt lähinnä taistelua sietämättömiä olosuhteita vastaan. Lunta on tullut sananmukaisesti järjettömästi, ja jalkakäytävät, autopaikat, kävelytiet, porraskäytävien edustat ja oikotiet joita koristaa kyltti "Ei talvikunnossapitoa" täyttyvät lopulta niin, että sääolosuhteiden vielä vaihdellessa suojasta pakkasiin, on selviytyminen hengissä kotoa kauppaan juhlan arvoinen suoritus. Kaupungissa tarvotaan loskaisilla / umpijäisillä / lumen tukkimilla teillä kauppaan, jonne on paljon pitempi matka kuin täällä, lisäksi väistellen autoja, joiden kuskit todennäköisesti ajaisivat suojatiellä yli ellei se olisi laissa kiellettyä.
Myös pimeys on kaupungissa erilaista kuin täällä. Valosaastetta on, mutta musta asfaltti ja rannikon usein harmaa, leuto sää huolehtivat siitä, ettei liika luonnonvalo pääse yllättämään. Helsingissä on myös ollut talvisin viime vuosina jopa viikkokausien ajan täysin pilvisiä päiviä. Ulkosaaristossa meri ja pilvet heijastavat vähäistäkin valoa ja värejä niin, että tarjolla on jatkuva luonnonnäytelmä johon ei kyllästy. Kunnon pimeys taas tuo esiin tähtitaivaan, jota minulla on ollut kaupungissa ikävä.
En myöskään käy elokuvissa, kuntosaleilla, teattereissa, kahviloissa, konserteissa tai ulkona syömässä enempää, kuin mihin nytkin on mahdollisuus.
En pelkää talvea täällä, vaikka joku jo ilmoitti kysyvänsä minulta uudestaan keväällä, kunhan olen nähnyt, miten kauhea saariston talvi on. Minä en kuitenkaan erityisesti pidä talvesta missään, joten jos se on jossakin kärsittävä, niin sitten mieluiten paikassa, missä mahdollinen lumi pysyy puhtaana ja tuuli on voimakkuudestaan huolimatta raikas. Kylmä se on Helsingissäkin ja pakkastuulen purevuus on tuttu ilmiö sielläkin.
Sitä paitsi harvassa paikassa pimeys on tuntunut niin turvalliselta kuin täällä, majakan valokiilan pyyhkiessä saaren yli.
Minulle talvi Helsingissä on jo vuosia merkinnyt lähinnä taistelua sietämättömiä olosuhteita vastaan. Lunta on tullut sananmukaisesti järjettömästi, ja jalkakäytävät, autopaikat, kävelytiet, porraskäytävien edustat ja oikotiet joita koristaa kyltti "Ei talvikunnossapitoa" täyttyvät lopulta niin, että sääolosuhteiden vielä vaihdellessa suojasta pakkasiin, on selviytyminen hengissä kotoa kauppaan juhlan arvoinen suoritus. Kaupungissa tarvotaan loskaisilla / umpijäisillä / lumen tukkimilla teillä kauppaan, jonne on paljon pitempi matka kuin täällä, lisäksi väistellen autoja, joiden kuskit todennäköisesti ajaisivat suojatiellä yli ellei se olisi laissa kiellettyä.
Myös pimeys on kaupungissa erilaista kuin täällä. Valosaastetta on, mutta musta asfaltti ja rannikon usein harmaa, leuto sää huolehtivat siitä, ettei liika luonnonvalo pääse yllättämään. Helsingissä on myös ollut talvisin viime vuosina jopa viikkokausien ajan täysin pilvisiä päiviä. Ulkosaaristossa meri ja pilvet heijastavat vähäistäkin valoa ja värejä niin, että tarjolla on jatkuva luonnonnäytelmä johon ei kyllästy. Kunnon pimeys taas tuo esiin tähtitaivaan, jota minulla on ollut kaupungissa ikävä.
En myöskään käy elokuvissa, kuntosaleilla, teattereissa, kahviloissa, konserteissa tai ulkona syömässä enempää, kuin mihin nytkin on mahdollisuus.
En pelkää talvea täällä, vaikka joku jo ilmoitti kysyvänsä minulta uudestaan keväällä, kunhan olen nähnyt, miten kauhea saariston talvi on. Minä en kuitenkaan erityisesti pidä talvesta missään, joten jos se on jossakin kärsittävä, niin sitten mieluiten paikassa, missä mahdollinen lumi pysyy puhtaana ja tuuli on voimakkuudestaan huolimatta raikas. Kylmä se on Helsingissäkin ja pakkastuulen purevuus on tuttu ilmiö sielläkin.
Sitä paitsi harvassa paikassa pimeys on tuntunut niin turvalliselta kuin täällä, majakan valokiilan pyyhkiessä saaren yli.
Muutin tänne
täältä:
Wordpressissä oli liikaa mainoksia ja koska muiden muassa ihana tyttäreni suositteli minulle Bloggeria, rupesin tutkailemaan tätä alustaa uudelleen. Moni tosibloggaaja näyttää käyttävän Wordpressiä, mutta taidanpa nyt sittenkin siirtyä tänne, koska a) olen tuskin ryhtymässä blogiammattilaiseksi b) tämä on paljon käyttäjäystävällisempi c) ilmaisalustaa ei ylläpidetä mainoksilla.
![]() |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


