Meillä on saaressa mukanamme kaksi kissaa. Nuorempi on kymmenen vuotta sitten tuotu Virosta koiratarhoilta, jonne poikaset emoineen oli toimitettu aivan pieninä. Toinen taas on pelastettu kaupungissa sijaitsevan asuinalueen kadulta kaksitoista vuotta sitten.
Tämä kadulta pelastettu, pieni ruskea kissamme herättää yleensä paljon uteliaisuutta. Se on äärimmäisen seurallinen ja luottavainen ja kommunikoi mielellään aivan vieraidenkin kanssa.
Se on kovien nuoruudenkokemustensa vuoksi hyvin pienikokoinen. Sen ensimmäiset omistajat eivät olleet päästäneet kissaa lainkaan sisälle taloonsa, vaan ainoastaan kylmiin kellaritiloihin. He eivät olleet myöskään leikkauttaneet kissaa, joka liikkui alueella vapaana. Niinpä se sai jo hyvin nuorena kahdet pennut ja jäi itse kooltaan heiveröiseksi. Asuinalueellamme kaikki tunsivat tämän ystävällisen, kaksivuotiaan pikku kissan. Ruokansa se kerjäsi naapurustosta, myös meiltä.
Kerran, varhain keväällä, kovien yöpakkasten aikaan se taas kerran tuli ovellemme. Kissa oli todella huonossa kunnossa. Sen ruskea turkki oli likaisen harmaa, silmät sameat ja se oli niin heikko, ettei se jaksanut kävellä. Kissa oli myös viimeisillään raskaana. Siitä pitäen se on asunut meillä. Ensimmäiset kolme päivää se vain makasi ja söi eikä sillä ollut voimia edes peseytyä. Muutaman päivän ruokatankkauksen jälkeen alkoi siisteyskin pikku hiljaa kiinnostaa ja pian kissa jo touhusi ja leikki. Pennut syntyivät aikanaan ja kissa sai takaisin oman, kauniin syvänruskean kirjavan värinsä. Se kiintyi meihin nopeasti eikä ole koskaan ollut yötä poissa kotoa. Päivisin se on saanut liikkua vapaasti, tosin nyt vanhemmiten ulkoilut eivät ole kovin pitkiä kerrallaan.
Tänään huomasin tällaisen blogikirjoituksen: "Matkalla niemeen pieni kissa lyöttäytyi seuraamme. Se seurasi meitä kuin hai laivaa ja kerjäsi hellyyttä ja ehkä ruokaakin. Sisko ihastui siihen kovasti ja olisi halunnut tuoda sen mukanamme Saloon. Kukaan ei tiennyt, kenen kissa on. Epäiltiin, että joku on vain jättänyt sen saareen. Kissa oli ihan tosi pieni. Ehkä puolet tavallisesta kissasta. Mutta aikuiselta se vaikutti. Poloinen."
Onneksi sisko ei vienyt hyvinhoidettua ja äärimmäisen rakasta kissaamme "mukanaan Saloon"...
Nuoremmalla kissallamme on kaulassaan panta, sillä muhkean, paksun turkin seassa panta ei häiritse kissaa lainkaan. Tämä pienempi kissamme taas ei pidä pannasta lainkaan.
Tämän kirjoituksen luettuani luulen kuitenkin, että poloinen on pakko totuttaa uudestaan kaulapantaan, viimeistään ennen heinäkuuta...
maanantai 17. maaliskuuta 2014
Yksityisyys
Saaressa kauan asunut sanoi kerran jonkin keskustelun yhteydessä, että saaressa ei mitenkään voi elää täysin anonyymina. Tämä on tietysti selvää. Ei voi, eikä tarvitse, ihmisten kanssa kun ollaan ja eletään. Perusluonteeltani seurallisena itse sitäpaitsi yleensä nautin seurustelusta myös vieraiden ihmisten kanssa.
Yleensä.
Jossakin vaiheessa usein, enempiä juttelemattakin tulee esiin, että minä ja poika asumme saaressa. Tavarat, joita kuskaamme mukanamme, paljastavat meidät. Pojalla on mukanaan koulukirjat ja ratkomme laivassa matikanläksyjä. Sellokotelo herättää aina kysymyksiä: Kuka soittaa? Onko saaressa kenties konsertti? Missä lapsi käy soittotunneilla? Eikö se ole hankalaa? Kuinka usein matkustatte?
Joskus riittää se, että minulta kysytään tiedänkö, moneltako olemme Jurmossa tai mistä pääsee laivan kannelle, tai missä on vessa. Siitä se keskustelu sitten alkaa. Kiinnostutaan ja halutaan tietää lisää. Tämä voi tuottaa oikein mainion juttutuokion - tai sitten ei.
Mielenkiintoisen kaksijakoinen tilanne. Itse tiedostan mainiosti, ettemme ole "oikeita" saaristolaisia, vaan jonkinlaisia vierailijoita vielä itsekin. Toisaalta taas tiedän toki jo nyt enemmän kuin sellainen, joka on tulossa saareen vaikkapa aivan ensimmäistä kertaa. Luovin välimaastossa: en halua esittää asiantuntijaa, mutta haluan kuitenkin olla kohtelias ja vastata kysyttäessä.
Onkin ollut mielenkiintoista havaita, että saaren asukkaana sitä on kuin puolivahingossa saanut edustettavakseen yhden, aivan uudenlaisen roolin jonkinlaisena turistinähtävyytenä. Ikäänkuin olisi jonkin eksoottisen heimon edustaja. Se tuntuu hassulta. Tältäkö tuntuu kreikkalaisesta mummosta, joka istuu kotinsa portinpielessä ja josta ohikulkevat turistit haluavat ottaa kuvia? Tai tällaistako on patsaana kuningattaren kaupunkiasuntoa vartioivan bobbyn elämä? Jos, niin rooliasu ei ihan täysin istu.
Uteliaisuus ja kiinnostus saareen ja siellä elämiseen on ehdottoman ymmärrettävää, mutta on kuitenkin olemassa alue, jolle en mielelläni päästäisi ventovieraita ihmisiä, ja se alue on minun ja lapseni henkilökohtainen elämä ratkaisuineen.
En siis oikeastaan haluaisi kertoa jokaiselle satunnaiselle kysyjälle, mihin kouluun lapseni menee ensi syksynä ja miksi. En haluaisi myöskään kertoa kaikille, mitä teen saaressa työkseni, miten tulen toimeen, mitä aion tehdä ensi vuonna ja miksi olen halunnut muuttaa.
Ymmärrän tietysti, että muutto meren keskelle kiehtoo - siksihän itsekin olen täällä. Tuskinpa kuitenkaan joutuisin selittämään ventovieraille ihmisille syitä ratkaisuihini, jos muuttaisin vaikkapa Lahteen. Tosin tuttujen ja ystävien kanssa elämää ja ratkaisujaan ruotisi toki mieluusti vaikka muuttaisi Lahteen...
Ehkäpä tilanne tuntuisi tasa-arvoisemmalta, jos kysyjä myös vastalahjaksi kertoisi itsestään ja omista ratkaisuistaan? Jos myös toinen kertoisi, miksi saaressa asuminen on hänestä itsestään kiinnostavaa ja miksi hän on paraikaa matkalla sinne? Vastavuoroisuus mahdollistaisi aidomman keskustelun ja kohtaamisen kuin yksipuolinen utelu.
Yleensä.
Kun laivamatka mantereen ja saaren välillä kestää neljä ja puoli tuntia, on luontevaa jutella myös vieraiden kanssamatkustajien kanssa ainakin vähän. On ihan mukavaa vaihtaa ajatuksia vaikkapa säästä, merestä, saaristosta, linnuista, miksei joskus myös politiikasta tai muusta päivänpolttavasta.
Joskus riittää se, että minulta kysytään tiedänkö, moneltako olemme Jurmossa tai mistä pääsee laivan kannelle, tai missä on vessa. Siitä se keskustelu sitten alkaa. Kiinnostutaan ja halutaan tietää lisää. Tämä voi tuottaa oikein mainion juttutuokion - tai sitten ei.
Pahimmillaan kysymyksiin vastaaminen käy piinalliseksi kiertelyksi. Toisaalta toista ei haluaisi asettaa noloon tilanteeseen, mutta toisaalta sitä kokee, että jokaisella on oikeus yksityisyyteen, myös minulla. Poika onneksi on yleensä niin uppoutunut omiin juttuihinsa, ettei hänestä saa paljoakaan irti, vaikka häneltäkin on kysytty muun muassa, missä hänen isänsä asuu, käykö tämä saaressa, onko pojalla sisaruksia ja mille yläasteelle hän on menossa ja miksi.
Mielenkiintoisen kaksijakoinen tilanne. Itse tiedostan mainiosti, ettemme ole "oikeita" saaristolaisia, vaan jonkinlaisia vierailijoita vielä itsekin. Toisaalta taas tiedän toki jo nyt enemmän kuin sellainen, joka on tulossa saareen vaikkapa aivan ensimmäistä kertaa. Luovin välimaastossa: en halua esittää asiantuntijaa, mutta haluan kuitenkin olla kohtelias ja vastata kysyttäessä.
Onkin ollut mielenkiintoista havaita, että saaren asukkaana sitä on kuin puolivahingossa saanut edustettavakseen yhden, aivan uudenlaisen roolin jonkinlaisena turistinähtävyytenä. Ikäänkuin olisi jonkin eksoottisen heimon edustaja. Se tuntuu hassulta. Tältäkö tuntuu kreikkalaisesta mummosta, joka istuu kotinsa portinpielessä ja josta ohikulkevat turistit haluavat ottaa kuvia? Tai tällaistako on patsaana kuningattaren kaupunkiasuntoa vartioivan bobbyn elämä? Jos, niin rooliasu ei ihan täysin istu.
Uteliaisuus ja kiinnostus saareen ja siellä elämiseen on ehdottoman ymmärrettävää, mutta on kuitenkin olemassa alue, jolle en mielelläni päästäisi ventovieraita ihmisiä, ja se alue on minun ja lapseni henkilökohtainen elämä ratkaisuineen.
En siis oikeastaan haluaisi kertoa jokaiselle satunnaiselle kysyjälle, mihin kouluun lapseni menee ensi syksynä ja miksi. En haluaisi myöskään kertoa kaikille, mitä teen saaressa työkseni, miten tulen toimeen, mitä aion tehdä ensi vuonna ja miksi olen halunnut muuttaa.
Ymmärrän tietysti, että muutto meren keskelle kiehtoo - siksihän itsekin olen täällä. Tuskinpa kuitenkaan joutuisin selittämään ventovieraille ihmisille syitä ratkaisuihini, jos muuttaisin vaikkapa Lahteen. Tosin tuttujen ja ystävien kanssa elämää ja ratkaisujaan ruotisi toki mieluusti vaikka muuttaisi Lahteen...
Ehkäpä tilanne tuntuisi tasa-arvoisemmalta, jos kysyjä myös vastalahjaksi kertoisi itsestään ja omista ratkaisuistaan? Jos myös toinen kertoisi, miksi saaressa asuminen on hänestä itsestään kiinnostavaa ja miksi hän on paraikaa matkalla sinne? Vastavuoroisuus mahdollistaisi aidomman keskustelun ja kohtaamisen kuin yksipuolinen utelu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
