Yleensä.
Kun laivamatka mantereen ja saaren välillä kestää neljä ja puoli tuntia, on luontevaa jutella myös vieraiden kanssamatkustajien kanssa ainakin vähän. On ihan mukavaa vaihtaa ajatuksia vaikkapa säästä, merestä, saaristosta, linnuista, miksei joskus myös politiikasta tai muusta päivänpolttavasta.
Joskus riittää se, että minulta kysytään tiedänkö, moneltako olemme Jurmossa tai mistä pääsee laivan kannelle, tai missä on vessa. Siitä se keskustelu sitten alkaa. Kiinnostutaan ja halutaan tietää lisää. Tämä voi tuottaa oikein mainion juttutuokion - tai sitten ei.
Pahimmillaan kysymyksiin vastaaminen käy piinalliseksi kiertelyksi. Toisaalta toista ei haluaisi asettaa noloon tilanteeseen, mutta toisaalta sitä kokee, että jokaisella on oikeus yksityisyyteen, myös minulla. Poika onneksi on yleensä niin uppoutunut omiin juttuihinsa, ettei hänestä saa paljoakaan irti, vaikka häneltäkin on kysytty muun muassa, missä hänen isänsä asuu, käykö tämä saaressa, onko pojalla sisaruksia ja mille yläasteelle hän on menossa ja miksi.
Mielenkiintoisen kaksijakoinen tilanne. Itse tiedostan mainiosti, ettemme ole "oikeita" saaristolaisia, vaan jonkinlaisia vierailijoita vielä itsekin. Toisaalta taas tiedän toki jo nyt enemmän kuin sellainen, joka on tulossa saareen vaikkapa aivan ensimmäistä kertaa. Luovin välimaastossa: en halua esittää asiantuntijaa, mutta haluan kuitenkin olla kohtelias ja vastata kysyttäessä.
Onkin ollut mielenkiintoista havaita, että saaren asukkaana sitä on kuin puolivahingossa saanut edustettavakseen yhden, aivan uudenlaisen roolin jonkinlaisena turistinähtävyytenä. Ikäänkuin olisi jonkin eksoottisen heimon edustaja. Se tuntuu hassulta. Tältäkö tuntuu kreikkalaisesta mummosta, joka istuu kotinsa portinpielessä ja josta ohikulkevat turistit haluavat ottaa kuvia? Tai tällaistako on patsaana kuningattaren kaupunkiasuntoa vartioivan bobbyn elämä? Jos, niin rooliasu ei ihan täysin istu.
Uteliaisuus ja kiinnostus saareen ja siellä elämiseen on ehdottoman ymmärrettävää, mutta on kuitenkin olemassa alue, jolle en mielelläni päästäisi ventovieraita ihmisiä, ja se alue on minun ja lapseni henkilökohtainen elämä ratkaisuineen.
En siis oikeastaan haluaisi kertoa jokaiselle satunnaiselle kysyjälle, mihin kouluun lapseni menee ensi syksynä ja miksi. En haluaisi myöskään kertoa kaikille, mitä teen saaressa työkseni, miten tulen toimeen, mitä aion tehdä ensi vuonna ja miksi olen halunnut muuttaa.
Ymmärrän tietysti, että muutto meren keskelle kiehtoo - siksihän itsekin olen täällä. Tuskinpa kuitenkaan joutuisin selittämään ventovieraille ihmisille syitä ratkaisuihini, jos muuttaisin vaikkapa Lahteen. Tosin tuttujen ja ystävien kanssa elämää ja ratkaisujaan ruotisi toki mieluusti vaikka muuttaisi Lahteen...
Ehkäpä tilanne tuntuisi tasa-arvoisemmalta, jos kysyjä myös vastalahjaksi kertoisi itsestään ja omista ratkaisuistaan? Jos myös toinen kertoisi, miksi saaressa asuminen on hänestä itsestään kiinnostavaa ja miksi hän on paraikaa matkalla sinne? Vastavuoroisuus mahdollistaisi aidomman keskustelun ja kohtaamisen kuin yksipuolinen utelu.
Olisi opeteltava jokin tyylikäs tapa kääntää keskustelu kysyjään itseensä. Jokin sellainen, jossa toinen ei välttämättä edes huomaa, ettet vastannut hänelle. Ehkä.
VastaaPoistaErittäin hyvä pointti. Kiitos! Joskus liika kiltteys kääntyy tilanteeksi, jossa vain vastailee ja avautuu, vaikka ei haluaisi.
VastaaPoista