maanantai 18. marraskuuta 2013

Saarelaisuus

Kestää varmasti pitkään, että on aito saarelainen. Vuosi ei ole aika eikä mikään. Se on vasta tutustumista. Jos on syntynyt, kasvanut ja elänyt täällä, kokee ja tuntee saaren ja sen asukkaat eri tavalla kuin turisti tai uudisasukas. Puhumattakaan silloin, kun vanhempien ja esivanhempienkin juuret ovat täällä.

Tämän vuoksi minua on itseäni hiukan hämmentänyt kokemukseni siitä, että olen tullut kotiin.

Miten se voi olla mahdollista, vaikken ole ollenkaan oikea, aito saarelainen? Minun sukuni ei ole täältä, eikä minulla ole pitkää, kokemuksen suomaa tietoutta saarelaisuudesta. On vain intuitio ja rakkaus mereen ja saaristoon sekä kiireettömään, sopivan yksinkertaiseen elämään. Miten tällainen kodin ja perillä olemisen kokemus on mahdollista? Miksi minun on niin helppoa olla täällä, vaikka juuret eivät olekaan tämän saaren maaperässä?

Toisaalta minusta on selvää, että kun juuret ja historia ovat täällä, on saareen väkisinkin erilainen kosketus kuin tulokkaalla, eikä se ole pois minulta. Kunnioitan yleensäkin ihmisiä sellaisina kuin he ovat - miksen sitten saarelaisia ja heidän juuriaan? Tuota kunnioitusta olen halunnut siirtää omille lapsillenikin.

Välillä kuitenkin huolestuttaa, että tulemme jotenkin tahattomasti rikkoneeksi kirjoittamattomia lakeja, joita on kaikissa yhteisöissä, mutta ehkä tavallista enemmän pienessä saaressa. Yritämme kuitenkin elää niin, että arvostuksemme saaren historiaa ja ihmisiä kohtaan näkyy ja toivon, että myös meitä arvostetaan sellaisina kuin olemme. Kukapa ei haluaisi olla yhteisössä hyväksytty? Kun ihmisiä on vähän, tämä tietysti korostuu.

Suomensin nuorena Tennessee Williamsin näytelmän Viettelyksen Vaunu. Näytelmä loppuu vaikeasti kääntyviin Blanchen sanoihin: "Olen aina ollut riippuvainen tuntemattomien hyväntahtoisuudesta". Saman voisi sanoa näin: "Jokainen meistä on riippuvainen kohtaamiensa ihmisten hyväntahtoisuudesta".

Virheitä ei voi täysin välttää. Kukaan ei ole täydellinen. Jos toisessa ei haluta nähdä hyvää tahtoa vaan lähinnä (tahattomat) virheet, asiaa on oikeastaan mahdotonta muuttaa. Jos haluun osoittaa hyvää tahtoa toisille ei luoteta, sama juttu. Ingmar Bergmanin upea romaani Hyvä Tahto (Suom. Marja Kyrö) käsittelee tätä aihepiiriä hienosti. Hyvä tahto ja luottamus on toimeentulemisen perusta, mutta sitä ei voi pakottaa.

torstai 7. marraskuuta 2013

Välimatkoja

Eilen täällä kävi lääkärihelikopteri hakemassa hoitoon töissään loukkaantuneen saarelaisen. Ei mitään hengenvaarallista, mutta kuitenkin välitöntä hoitoa vaativaa. Hän ei olisi voinut odottaa hoitoonpääsyä siihen asti, että laiva lähtee huomenna aamulla mantereelle.

Tänään tuli puolustusvoimien helikopteri. Saarella onkin ollut enemmän armeijan väkeä kuin yleensä. Aika iso osa saarestahan on edelleen puolustusvoimien hallinnassa. Vielä vuonna 2005 virka-asuinen henkilökunta oli tavallinen näky saarella, mutta tänä päivänä henkilökunnan (ja olikohan joukossa varusmiehiäkin?) vähänkin runsaampi läsnäolo kiinnittää huomiota.

Tietysti helikopterin saapuminen on vaikuttavan näköistä aina, mutta täällä siihen liittyy suorastaan  kohtalonomaisia tunnelmia. Näin syksyllä ei voi mitään sille, että ajoittain palaavat mieleen myös järkyttävät kuvat Estonian onnettomuudesta. Estonia upposi n. 36 kilometriä Utöstä eteläkaakkoon ja Utö oli yksi pelastustoimien tukikohdista. Tämän muistaminen hiljentää aina.

Matka mantereelle on merta pitkin pitkä, vaikka linnuntietä etäisyys Turkuun on vain alle 90 kilometriä. Yhteysalus Eivor kulkee tänne 4,5 tuntia. Me olemme yhtä aikaa lähellä ja yhtä aikaa kaukana.




sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Pimeys


Olen aina kuvitellut eläväni pelkästään valosta. Aurinkoisena päivänä kotona asetun töihin auringon puoleiseen huoneeseen, kohtaan jota aurinko lämmittää, tai sitten lähden ulos. Erityisen ihanaa on kuitenkin mennä päikkäreille auringon paistaessa sänkyyn. Jätän jalan peiton ulkopuolelle, suljen silmät ja tunnen auringon valon ja lämmön.

Täällä saaressa on tullut kuitenkin aivan uusi ilmiö: minulla on pimeän nälkä. Iltaisin odotan hetkeä, kun saaren katulamput sammuvat ja laskeutuu oikea pimeys. Tosin monilla asukkailla on pihoillaan valoja, mikä tietysti varsinkin joulun alla on tunnelmallista.

Majakan valo halkoo pimeää ja kostealla ilmalla valo kertautuu sumussa ja siten tehostuu. Myös merellä näkee laivojen ja laivaväylien valoja. Silti tähtitaivas näkyy ja pimeys tuntuu.

Rakastan majakan valoa ja olen iloinen siitä, että asun sillä puolella saarta, jolla valo näkyy. Luotsien valot kuuluvat myös oleellisesti saareen. Hehän joutuvat lähtemään mihin vuorokauden aikaan tahansa, millä säällä hyvänsä liikkeelle ja heidän polulleen kämpiltä kutterille suo mielellään hyvän valaistuksen.

Loput valot voisivatkin minun puolestani sammua vaikka viimeistään klo 24! Olisi ihanaa, jos asukkaiden ulkovalot olisi ajastettu ja todellinen pimeys pääsisi laskeutumaan saarelle. Täällä pimeys tuntuu turvalliselta ja pimeään vuodenaikaan tuntuu oikealta ja hyvältä kietoutua pimeään.

Olen huomannut, että täällä erotan aivan pieniäkin valaistuksen muutoksia. Hämäränäkö on parantunut ja illalla nukkumaanmennessä on tullut tavaksi sammuttaa kaikki mahdollinen telkkarin valmiusvaloa myöten valon minimoimiseksi. Vain majakan valo näky aavistuksena ikkunanpielessä - ja se riittää, tähtien lisäksi.