Niin kauan kuin muistan, on musiikki ollut luonnollinen ja itsestäänselvä osa elämää, kuin hengitys. Paitsi kuunteleminen, myös soittaminen oli lapsena ja nuorena jokapäiväinen tapa ja tottumus, joka paitsi opetti pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta, myös rakensi kehittyvää minuutta jäsentämään tunteita ja sietämään elämän haasteita.
Kuulun niihin, joista olisi tuen ja kannustuksen avulla voinut tulla musiikin ammattilainen. Ei varmaankaan konserttipianisti, mutta alan työläinen kuitenkin. Minä nimittäin rakastin harjoittelemista. Soittaminen vei minut meditatiiviseen, rauhoittavaan tilaan, jossa aika ja ympäristö unohtuivat. Toistaminen ja itsensä haastaminen ja ylittäminen oli nautinnollista ja rentouttavaa. Harjoitteleminen ravitsi kuin hyvä ateria ja tuotti syvällistä tyytyväisyydentunnetta, minkä joskus onneksi tavoitan myös alalla, jolle sitten päädyin.
Eräänlainen "jos" on aina ollut osa elämääni, mitä tulee musiikkiin.
Jos äitini ei olisi sairastanut skitsofreniaa, mikä sai hänet ajoittain jopa estämään ja häiritsemään harjoittelua... jos minua olisi joskus kotona kehuttu... yksikin kerta olisi voinut kantaa pitkälle. Jos minuakin olisi saatettu tunnille kuten joitakin muita lapsia? Jos soittoni olisi kiinnostanut niin, että äitini tai hänen miehensä olisi vaikka kerran varta vasten istunut kuuntelemaan - jospa soittoni olisi ilahduttanut?
Jos ja jos.
Sen sijaan olin hyvin yksinäinen pieni pianisti, jonka harrastus loppui siihen, että piano myytiin. Sain kyllä sukulaisten avustuksella tilalle joksikin aikaa huilun, mutta se ei ollut minun soittimeni ja unelmoimaani jousisoitinta minulle ei suostuttu hankkimaan.
Äitini oli kotoisin perheestä, jossa musisointi ja kaikensorttinen sivistys kuuluivat elämään ilman muuta. Omista, syvistä vaikeuksistaan huolimatta hän kaikesta huolimatta jollakin tapaa yritti tarjota minullekin mahdollisuuksia. Kotona soi paljon klassinen musiikki ja pääsin käymään jonkin verran konserteissa. Kerran olimme äidin kanssa konsertissa yhdessäkin, tarkemmin baletissa. Äitini oli joskus tanssinut, ja kun vanha Aram Hatsaturjan tuli Suomeen, kävimme Helsingin vanhassa oopperatalossa kokemassa, kun säveltäjä itse johti balettinsa.
Vaikka oma soittamiseni loppuikin melko väkivaltaisesti pianon äkilliseen katoamiseen olohuoneen kalustosta, kiitän äitiäni silti siitä, että sain edes maistaa leivosta, vaikka en saanutkaan syödä sitä kokonaan. Kun jouduin 13-vuotiaana muuttamaan pois kotoa, sain jonkin aikaa jatkaa soittamista, mutta olosuhteet ja ympäristö eivät olleet kovinkaan suosiolliset klassisen musiikin soittamiselle, joten se sitten hiljalleen jäi.
Joku ehkä uskoo, että olen varmasti katkera siitä, että mahdollisuudet jäivät kohdallani niin vähäisiksi. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka jossakin vaiheessa olin toki surullinen. Elämä on kuitenkin osoittanut, että vähäinenkin kosketus musisointiin ja musiikkiin on antanut välineitä kehittyä todelliseksi amateuriksi, musiikinrakastajaksi, ihmiseksi, jolle musiikki ja konsertit ovat edelleen elämäntapa vaikka näkökulma onkin toinen kuin muusikon.
Olen ylpeä roolistani musiikkielämässä yleisönä ja musiikinharrastajien äitinä, musiikin kuluttajana, lipunostajana, opiskelujen ja leirien maksajana, osallisena. Ilman minua ja kaltaisiani musiikin kenttä kuivahtaisi kasaan. Tuskinpa monikaan muusikko haluaa soittaa yksin, ilman yhteisöä ja yleisöä. Mitä Kuhmon Kamarimusiikki tai lukuisat pienemmät tapahtumat olisivat ilman meitä?
Suhtaudun omien lasteni harrastamiseen hiukan toisella tapaa kuin mitä itse tulin kokeneeksi. Jokainen lapseni on toteuttanut musikaalisuuttaan omalla tavallaan ja jokaiselle on tarjottu mahdollisuus. Minä olen tukenut, kuljettanut, kantanut, kannustanut, istunut harjoituksissa ja konserteissa, huolehtinut, jännittänyt, tehnyt taloudellisia valintoja ja kulkenut rinnalla - omasta tahdostani.
Vaikka lapsistani ei kenestäkään tulisi ammattimuusikkoa, heistä joka tapauksessa kasvaa sellaista yleisöä, joka tietää, miten valtavan työn tulosta muusikon taito ja osaaminen ovat. He eivät ole niitä, jotka yhteiskunnassa vaativat orkestereiden alasajoa ja äänestävät kulttuurivihamielisiä tahoja. Sen sijaan heillä on välineet tavoittaa jotakin musiikin ja muun taiteen suunnattomasta rikkaudesta, syvyydestä ja kosketuksesta ja kyky välittää traditiota eteenpäin joskus ehkä myös omille lapsilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti