On ihana, lämmin, aurinkoinen loppukesän viikonloppu maalla. Kunnostan vanhan hirsitaloni yläkerran lattiaa. Olen ollut väsynyt, tai oikeastaan äärimmäisen uupunut jo koko kevään ja pitkin kaunista kesää, mutta olen yrittänyt elää kuten normaalisti, tosin nukkuen päiväunet aina kun mahdollista. Lääkärissä ei ilmene mitään. Rakastan käsillä tekemistä ja käyttelen jo sujuvasti kaikenlaisia työkaluja. Perinnerakentaminen on kiinnostanut vuosien ajan ja Panu Kailat on luettu etu- ja takaperin moneen kertaan. Olen fiksannut ja nikkaroinut kesäkotiamme itse jo vuosia, aina rahatilanteen ja kolmen lapsen salliman ajan mukaan.
Yläkerran lattian vanha, harmaa linoleumpäällyste on ikävä kyllä niin huonokuntoinen, ettei sitä kannata yrittää pelastaa. Lisäksi se on ruman harmaa. Vaihdan päällystettä korkkilattiaan, joka on olemukseltaan samankaltainen alkuperäisen kanssa. Mutta - väsyttää. Kaikki tuntuu raskaalta. Lapset ovat isällään ja olen nukkunut paljon, mutta mikään ei auta. Olo on kuumeinen, mutta lämpöä ei sanottavasti ole, ja sen vähäisen voi perustella helteisellä säällä. Juon paljon, lepään vähän väliä ja yritän jatkaa rakastamiani hommia, mutta keho sanoo muuta. Ja sitten se alkaa. Niveliä pakottaa ja kuumottaa kuin joskus lapsena, kun oli oikein kova kuume. Tunnen itseni hyvin sairaaksi. Tarkoitukseni oli olla maalla vielä pari päivää, mutta tajuan, että nyt on lähdettävä kaupunkiin saman tien, sillä oli tämä mitä tahansa, jos en lähde heti, saatan jäädä maalle jumiin eikä minulla ole kuskia, joka ajaisin minut Helsinkiin. Illalla olen kotona, vuoteessa ja todella sairas.
Reuma-alttiudesta kertova satunnainen oireilu oli alkanut jo vuosia aikaisemmin. Alan auktoriteetti ja tunnettu dosentti oli tehnyt kliinisen kuvan perusteella reumadiagnoosin jo vuosia aiemmin, mutta en halunnut aloittaa lääkitystä, koska imetin vielä kuopustani. Sitten oireet sammuivatkin taas kerran itsestään, mutta nyt oli selvää, että jokin reuma oli iskenyt ja voimalla. Asunnossamme oli kaksi kerrosta ja kapuaminen portaissa oli tuskallista, sillä jokainen nivel ja luu-lihasliitos ja jänne ilmoitti olemassaolostaan, jalkapohjista hartioihin ja kämmeniin. Portaiden kaiteisiin nojaaminen sattui käsiin, käveleminen sattui jalkoihin, sängyssä makaaminen sattui kaikissa paitsi yhdessä asennossa, sillä lonkkien bursat olivat tulehtuneet eikä kyljellään voinut olla. Peiton kohentaminen piti tehdä kaikilla neljällä raajalla, sillä vain yhden käyttäminen sattui liikaa. Tämä vaihe kesti muutaman viikon. Sitten runsaiden särkylääkkeiden turvin pääsin liikkeelle, mutta ratin kääntäminen, maitotölkin avaaminen tai purkinkannen kiertäminen sattuivat, kauppakassin kantamisesta puhumattakaan.
Aloitettiin metotreksaatti tablettina, ja parissa kuukaudessa oireet alkoivat hellittää. Ja sitten ne palasivat. Ja sitten lisää metotreksaattia, pahaa oloa, vatsaoireita, ketutusta ja harmia ja niin edelleen. Sitten siirryttiin piikkimuotoiseen metoreksaattiin, mikä on vastenmielistä ja ikävää, mutta tehokkaampaa. Tämä ei ole nivelreumaa, vaan jokin sekamuotoinen, erilaistumaton spondylartropatia, johon alttius näkyy minun kohdallani HLA-B27 kudostyypissä.
Olen kai pikku hiljaa alkanut sopeutua. Ensimmäisen vuoden-kahden ajan kestänyt raivo ja kiukku kutsumatonta riesaa kohtaan on ajan kanssa muuttunut jonkinlaiseksi alistuneeksi sietämiseksi. Kipuja kestää melko hyvin, kun antaa itselleen luvan käyttää särkylääkkeitä. Väsymys helpottuu lepäämällä. Välillä on myös täysin oireettomia kausia, jolloin olen toiveikkaana mennyt sitten lopettamaan lääkityksen ja uskonut jo parantuneeni, mutta ei se nyt niin taida mennä. Viimeisin paheneminen iski ennen joulua ja jatkuu. Lääkärille lupasin nyt, etten lopeta lääkitystä itse, vaan kiltisti käytän sitä jatkuvasti, kuten kroonisessa sairaudessa tulee, sillä se pitää oireet poissa tehokkaimmin.
Eilen kävin varta vasten ulkoilemassa ensimmäisen kerran tänä vuonna. Tietysti kaupat ja kaupunkireissut on pitänyt tehdä, mutta muuten olen antanut kropan vaan olla. Tuntui ihanalta vähän tasapainoilla ja kavuta kallioilla, vaikkakin pienin ja varovaisin askelin. Katselin vähän pihaakin jo kevätsilmällä. Tänään polvet kiukuttelevat, mutta luulen että voin jo jatkaa varovaisia ulkoiluja. Liikunta tekee kuitenkin hyvää, kun akuutti vaihe on ohi. Yksi asia vain harmittaa - se, etten pysty nikkaroimaan ja toteuttamaan omin käsin kaikkea sitä, mitä haluaisin. Ja sitten toisaalta, onneksi voin tehdä edes vähän ja varovasti kerrallaan. Kyllä tämä taas tästä.
Nöyryyttä elämän edessä oppii melkolailla väkisin. Onneksi kärsivällisyys myös palkitaan paremmalla keväällä ja niillä omantuntuisilla touhuillakin noissa uusissa puitteissa vaan, uudessa tahdissa.
VastaaPoistaTotta - kyllä sitä alkuun oli aika polvillaan tämän edessä. Kiukku omasta avuttomuudesta ja rajallisuudesta oli välillä melkoista. Ja on hetkittäin edelleen. Nyt sitä vaan jo tyynemmin toteaa myös, että jaaha, levon paikka ja piste, lappu ovelle ja pää tyynyyn. Kukaan ei anna kunniaa eikä mammonaa siitä, että ajaa itsensä huonoon kuntoon! Ja totta, valoa kohti ollaan matkalla jo kovaa vauhtia :)
Poista