Kestää varmasti pitkään, että on aito saarelainen. Vuosi ei ole aika eikä mikään. Se on vasta tutustumista. Jos on syntynyt, kasvanut ja elänyt täällä, kokee ja tuntee saaren ja sen asukkaat eri tavalla kuin turisti tai uudisasukas. Puhumattakaan silloin, kun vanhempien ja esivanhempienkin juuret ovat täällä.
Tämän vuoksi minua on itseäni hiukan hämmentänyt kokemukseni siitä, että olen tullut kotiin.
Miten se voi olla mahdollista, vaikken ole ollenkaan oikea, aito saarelainen? Minun sukuni ei ole täältä, eikä minulla ole pitkää, kokemuksen suomaa tietoutta saarelaisuudesta. On vain intuitio ja rakkaus mereen ja saaristoon sekä kiireettömään, sopivan yksinkertaiseen elämään. Miten tällainen kodin ja perillä olemisen kokemus on mahdollista? Miksi minun on niin helppoa olla täällä, vaikka juuret eivät olekaan tämän saaren maaperässä?
Toisaalta minusta on selvää, että kun juuret ja historia ovat täällä, on saareen väkisinkin erilainen kosketus kuin tulokkaalla, eikä se ole pois minulta. Kunnioitan yleensäkin ihmisiä sellaisina kuin he ovat - miksen sitten saarelaisia ja heidän juuriaan? Tuota kunnioitusta olen halunnut siirtää omille lapsillenikin.
Välillä kuitenkin huolestuttaa, että tulemme jotenkin tahattomasti rikkoneeksi kirjoittamattomia lakeja, joita on kaikissa yhteisöissä, mutta ehkä tavallista enemmän pienessä saaressa. Yritämme kuitenkin elää niin, että arvostuksemme saaren historiaa ja ihmisiä kohtaan näkyy ja toivon, että myös meitä arvostetaan sellaisina kuin olemme. Kukapa ei haluaisi olla yhteisössä hyväksytty? Kun ihmisiä on vähän, tämä tietysti korostuu.
Suomensin nuorena Tennessee Williamsin näytelmän Viettelyksen Vaunu. Näytelmä loppuu vaikeasti kääntyviin Blanchen sanoihin: "Olen aina ollut riippuvainen tuntemattomien hyväntahtoisuudesta". Saman voisi sanoa näin: "Jokainen meistä on riippuvainen kohtaamiensa ihmisten hyväntahtoisuudesta".
Virheitä ei voi täysin välttää. Kukaan ei ole täydellinen. Jos toisessa ei haluta nähdä hyvää tahtoa vaan lähinnä (tahattomat) virheet, asiaa on oikeastaan mahdotonta muuttaa. Jos haluun osoittaa hyvää tahtoa toisille ei luoteta, sama juttu. Ingmar Bergmanin upea romaani Hyvä Tahto (Suom. Marja Kyrö) käsittelee tätä aihepiiriä hienosti. Hyvä tahto ja luottamus on toimeentulemisen perusta, mutta sitä ei voi pakottaa.
Kertoo hyvää sekä sinusta että muista saarelaisista, että voi tuntea noin.
VastaaPoistaOlen asunut paikkakunnalla, jossa toisen polven sikäläiset ei vielä olleet paikallisia, vadta kolmannen polven kohdalla alkoi naapurusto 'heltyä' tunnustamaan nämä naapurinsa paikkakuntalaisiksi. Ei ollut kielieroa, eikä muuta erityisen erottavaa seikkaa, kunhan oli isoisä aikoinaan ostanut tilan ja alkanut asua.
Halusin elää täällä muutaman kuukauden enemmän ennen kuin vastaan, niinpä tämä tulee vasta nyt :D
PoistaKiitos. Tähän mennessä olen oppinut, että pienessä ihmisyhteisössä pätevät samat lait kuin suuressa, ja opin koko ajan lisää.
Kävin joitakin päiviä sitten taas kerran saaren hautausmaalla pohdiskelemassa. Antaa perspektiiviä aina. Meitä ennen on oltu ja meidän jälkeemme elämä jatkuu. Jokaisella on ketjussa oma osasensa, arvokas sellaisenaan.