Lapsena asuin Etelä-Helsingissä Eirassa.
Nuo upeat jugend-talot olivat siihen aikaan melko huonokuntoisia ja kävivät helposti kalliiksi omistajilleen, jotka olivat monesti yksityishenkilöitä. Asuntojen omistajat tarjosivat niitä vuokralaisilleen ostettavaksi nykyiseen tasoon verrattuna käsittämättömän halvalla. Silti vuokralaiset harvoin ostivat. Vuokralaisilla ei ollut perittyä omaisuutta tai muuta pääomaa, jonka olisi kovien korkojen aikana voinut sijoittaa asuntoon.
Meidän talossamme asui muun muassa taiteilijoita, akateemista väkeä, kirjallisuusihmisiä, kääntäjiä, näyttelijä, kampaajaperhe, vanha rouva Lazlo jolle avasimme aina oven, sekä pelottava, laiha Toivasen täti, joka asui pikkiriikkisessä keittiökamarissa ja hiippaili yhtenään kellarissa mukanaan kahvipaketin kullanvärinen sisäpussi. Näin jälkeenpäin ajatellen hän ehkä vain haki pussiinsa kellaristaan perunoita, mutta tädin kyyry tapa kulkea kellariin ja usein nimenomaan iltaisin ilman, että hän painoi porraskäytävään valot, ruokki lasten mielikuvitusta.
Taloissa ei ollut keskuslämmitystä. Vesi lämmitettiin Junkersilla, jossa paloi aina pieni, sininen kaasuliekki. Kuumavesihanaa kääntäessä liekki roihahti kovalla kohinalla toimintaan ja lämmitti veden. Keittiössä meillä oli 19. vuosisadan alusta peräisin oleva, valurautainen, kauniisti muotoilluilla jaloillaan puuhellan päällä seisova kaksiliekkinen kaasuliesi. Sen kaasuvivut olivat messinkiä. Niihin yksin ei saanut luottaa, vaan kaasu piti aina kääntää päälle ja pois vielä seinällä kulkevan kaasuputken kyljestä. Talvisaikaan isäpuoleni haki kanistereilla veneilijöiden Essolta polttoainetta ruskeaan öljykaminaan, jonka hormi oli liitetty vanhaan kakluuniin.
Minun huoneeni ikkunasta näkyi kaistale merta. Nojailin usein iltaisin ikkunanlautaan ja katselin kauempana merellä näkyvää majakan tuiketta. Aina joskus komeasti valaistu risteilylaiva lipui kohti Eteläsatamaa. Silloin minut valtasi haikeus ja kaipuu. En tosin tarkkaan tiennyt, mihin tai mitä kaipasin, mutta joka tapauksessa uskoin, että laivalla juhlittiin ja oltiin onnellisia. Rahtilaivat herättivät kunnioitusta, mutta jäänmurtajien voima suhteessa niiden kokoon kiehtoi erityisesti. Niitä käytiin katsomassa satamassa. Hyvinä jäätalvina menimme Suomenlinnaan jäätietä pitkin. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka auto pystyi ajamaan merellä.
Rannassa lähellä kotia oli Merenkulkijoiden muistomerkki. Me lapset kuvittelimme, että sen juurelle oli haudattu hukkuneita ja sitten löytyneitä merimiehiä. Ymmärsimme, että meri voi armottomasti viedä syvyyksiinsä laivoja ja ihmisiä ja se herätti ajatuksia. Lapsi kaipaa rituaaleja ja tilanteita, joissa saa käsitellä tunteita. Meillä oli välillä tapana ehkä vähän koomisenkin hartaina hiljentyä hetkeksi muistomerkin luona kunnioittamaan merimiesten muistoa.
Vahvoja tunnelmia välittyy. Ja ymmärrys siitä, miksi tämä vuosi voi tuntua niin luontevalta siirrolta sinulle, samalla kun moni on tässä rinnalla haukkonut henkeään. :)
VastaaPoistaLuonteva on hyvä sana kuvaamaan tätä. Olemme kuopuksen kanssa molemmat solahtaneet tänne kuin olisimme olleet täällä aina :)
Poista